Yhtä varmasti kuin taantuma asuntokauppaan saapuu Electronic Artsin erään pitkäikäisimmän sarjan vuosipäivitys täksikin jouluksi. Kun aiemmin on oltu alakulttuureissa, etsintäkuulutettuna ja tiukasti katukisoissa, sukelletaan tällä kertaa peitetehtävissä toimivan poliisin pään sisään ja pyritään selvittämään autovarkauksia sun muuta rikollisuutta.

Peiteoperaatioita onkin näkynyt telkkarissa ja peleissäkin runsaasti viimeistään siitä lähtien, kun Sonny Crockett opetti meille, miten voi elää huumekauppiaan elämää ja olla silti tosi hyvä jätkä. Draamoissa soluttautujapoliisin ei tarvitse isommin piitata lain kaltaisista pikkuseikoista, vaan tärkeää on ainoastaan päästä rikollisten suosioon - "tarkoitus pyhittää keinot" onkin aika lievä ilmaus sille, miten pelaaja NFSUC:ssa laittaa puolet osavaltion poliisikalustosta remonttiin, sortaa rakennuksia, kolhii sivullisten autoja ja muuten vaan aiheuttaa kaaosta. Mutta eipä tämän mitään Police Questia pitänyt ollakaan, vaan viihdyttävä ajopeli.



Kuten yhdeksän kymmenestä autopelistä nykyään, tarjoaa Undercover laajan ja vapaan pelialueen, jossa pelaaja voi ajella ympäriinsä niin halutessaan. Käytännössä kuitenkin peli tarjoaa jatkuvasti mahdollisuutta painaa suuntaohjainta alaspäin, jolloin käynnistyy välittömästi jokin uusi kisa. Mihinkään ei tarvitse ajaa, vaan paikat voi valita suoraan kartalta. Vapaassa maailmassa joutuu pistäytymään vain, kun jonkin kisan päätteeksi sattuu saamaan poliisit peräänsä: ne näet pitää eksyttää, ennen kuin juonta voi jatkaa seuraavalla tehtävällä. Tuntuukin, että koko kaupunkiajelu on mukana lähinnä siksi, että pelkkä valikko olisi ollut liian last-gen.

Riippuen hieman siitä, mitä pelaaja puuhailee, hänen arvostuksensa nousee kovana kuskina ja rikollisena. Tietyt painotukset ovat mahdollisia pelaajan toiveiden mukaan, mutta molempia urapisteitä tarvitaan, että tehtävät avautuvat. Entiseen tapaan myös auto kerää poliisien mielenkiintoa, joten tasaisin väliajoin on syytä joko vaihtaa kulkuneuvoa tai muokata nykyisen ulkonäköä - vanhalla tutulla AutoSculpt-järjestelmällä.



Need for Speed -perinteiden mukaisesti tarjolla on leegio oikeita autoja, jotka avautuvat pelaajan käyttöön teholuokka kerrallaan. Jenkkilullia on luonnollisestikin esillä eniten, mutta myös japsikippojen ja eurokinnerien ystäville tarjonta on runsasta ja ennen kaikkea yllättävää - mm. Ford Escort RS Cosworth löytyy pelistä, samoin Bugatti Veyron sekä Shelby GT500:n uusi ja vanha versio. Kaikki autot myös vahingoittuvat kosmeettisesti, ja tietyt kisat saa loppumaankin romuttamalla menopelinsä kokonaan.

Pelimuotoja on heitetty mukaan runsas kourallinen. Perinteisten rata- ja sprinttikisojen lisäksi tarjoillaan erilaisia muunnelmia pakenemisesta: pitää joko ajaa tarpeeksi kauas muiden kilpailijoiden edelle, pysyä edellä tarpeeksi kauan tai sitten karistaa kannoiltaan poliisivoimat. Viimeisen muunnelmana on myös tila, jossa on tarkoitus aiheuttaa osavaltiolle mahdollisimman paljon vahinkoa (se, kuka ikinä hyväksyisi tällaisen peiteoperaation, on sitten toinen juttu). Kenttiin on sijoiteltuna paikkoja, joihin törmäämällä saa aikaan luontaisen tiesulun, ja tehokkain tapa näissä pakenemistehtävissä onkin suunnistaa sellaisen lähelle. Myös autovarkaudet kuuluvat asiaan: pöllityt peltilehmät pitää ajaa haluttuun talliin määräajassa, poliiseilta piilossa ja kunnossa, jossa ne kelpaavat myytäväksi muillekin kuin Kuusakoskelle.



Kuten EA:lta on lupa odottaa, pelin tuotantoarvot ovat kunnossa. Välijaksot on kuvattu oikeilla näyttelijöillä, joten toisin kuin yleensä, niitä ei tarvitse katsella huvituksen ja myötähäpeän rajamailla. Musiikkia on paljon ja se on menevää, vaikkei mukana kovin tunnettuja artisteja olekaan. Ainoa isompi miinus tulee siitä, että valikkosysteemi on kovin sekava. Jotta voi ajaa esim. verkkomoninpeliä, pitää peli asettaa uratilasta pauselle, jonka jälkeen vasta voi valita pikakisan tai verkkopelin - selkeä "päävalikko" puuttuu kokonaan. Kun tuhansien pelien kokemuksellakin joutuu kaivamaan ohjekirjasta, mistä jokin pelitila löytyy, ei käytettävyystiimi saa silityksiä.

Peli on myös suomennettu teksteiltään. Käännös on laadukas, ainoastaan draftingista sorvattu "imuttelu" toi mieleen jotain ihan muita vehkeitä kuin autoja, mutta se ehkä kertoo enemmän lukijasta. Erikoista muuten, että käyttöohjetta ei sitten olekaan käännetty - mukana on vain pikaohje ja tuen puhelinnumero.

Tämän vaivannäön valossa, ja huomioiden että testattavana oli vielä PS3-versio, on hämmentävää, että pelin ruudunpäivitys tökkii. 720p-tarkkuudella peli ei ole oikein missään vaiheessa sulava, ja kun ajetaan vaikkapa kahdeksan auton kisaa, saattaa homma mennä hetkittäin todella diashow-tilaan ilman hidastusominaisuuden käyttöäkin. Kun on tottunut siihen, että pelit pyörivät joko sulavasti tai sitten vähemmän sulavasti mutta edes tasaisesti, NFSUC:n jökähtelevä piirtonopeus häiritsee yllättävän paljon.



Pelin online-tuki ei ole erityisen kunnianhimoinen, sillä tarjolla on vain perinteisiä kisoja tai rosvo ja poliisi -leikki, jossa kaksi joukkuetta pelaa vuorotellen lain molemmin puolin. Toiset yrittävät napata rahasäkin ja viedä sen kentän toiselle puolelle, toiset taas lainvalvojina estää luvattoman tulonsiirron. Ei liekään yllätys, että kun pyysin konetta yhdistämään satunnaiseen peliin, päädyin juuri tähän rosvoilupuuhaan. Sille tuntui löytyvän kohtalaisesti pelaajia lähimaastosta, sillä vaikka normaaliin tapaan pari satunnaista lopetti pelin kesken, saatiin molemmin puolin pari-kolme kuskia useampaan erään peräkkäin, ilman lagi- tai katkeamisongelmia.

Pelitilalle antaa anteeksi paljon se, että kierrokseen kuuluu vuorot molemmilla rooleilla. Muuten kissa-hiiri-simulaatio olisi pandatiimille epäreilun vaikea, sillä onnistunut ryöstö on 150 pisteen arvoinen, mutta kiinniotto vain 50 pistettä - ja se on vielä hiton vaikeaa verrattuna rosvoiluun, kun 95 %:lla PSN-pelaajista ei ole kuulokemikkiä strategian sopimista varten. Käytännössä siis ryöstökierroksella kerätään pisteet, poliisikierroksella yritetään minimoida tappioita. Tästä huolimatta tila huvitti liki tunnin satunnaisiakin pelaajia vastaan, joten jotakin se tekee oikein.



EA toimitti ystävällisesti testiin myös Wii-painoksen samasta pelistä (ja oli paketissa PC-versiokin, mutta yksikään toimituksessa kirjoitushetkellä olleista koneista ei täyttänyt sen minimeitä). Sitä ajaessa muistui taas mieleen, miten huima ero samaan aikaan kaupassa olevilla laitteilla voikaan teknisesti olla, varsinkin kun tulkitaan alunperin tehokonsoleille tarkoitettua teosta. Undercover Wii on kuitenkin helposti tunnistettavissa pohjimmiltaan samaksi peliksi, vaikka grafiikasta ei tarvitsekaan puhua samana päivänä PS3:n kanssa. Ohjaukseenkin tarjotaan monia eri vaihtoehtoja: Wiimote ja Nunchuk, pelkkä Wiimote rattityyliin, Classic Controller tai Gamecube-ohjain. Rattiohjausta helpottaa huomattavasti ruudun alalaidassa näkyvä kuva, jonka ansiosta ylimääräiset kääntelyt jäävät pois. Valikot olivat jopa selkeämmät kuin isoveljessä. Aivan säädyllinen versiointi, siis, ja PS2-painos noudattanee samaa kaavaa.



Tuskin kukaan NFS-tiimissä on sitten 90-luvun alkupuolen ja pelisarjan parin ensimmäisen osan ajatellut olevansa luomassa jotakin, joka jää ihmisten mieleen ikiajoiksi. Need for Speed on saman teeman iterointia, uusien ominaisuuksien lisäämistä ja huonompien poistamista vuosi kerrallaan. Sen on tarkoitus olla peli, jonka voi turvallisin mielin ostaa tutulle autofriikille joululahjaksi, ja jonka ko. autofriikki vie keväämmällä takaisin kauppaan, vaihdossa seuraavaan hittipeliin. Tässä seurassa Undercover on englantilaisittain "par for the course" puhtaimmillaan: peli, joka tekee hyväksyttävästi kaiken mitä siltä odotetaan, ja jota ensi jouluna ei enää kukaan muista.