Viimeksi World of Warcraftissa… Titaani Sargeras johdatti Palavan legioonansa Azerothiin, tarkoituksenaan tuhota kaiken elämän planeetan päältä suojellakseen planeettaa elämää korruptoivilta voimilta. Azerothin rotujen yhteinen armeija onnistui ensin torjumaan Palavan legioonan demonit Azerothissa, ja vei sitten taistelun näiden kotimaailma Argukselle.


Lopullinen voitto demonimailla kukisti demoni-invaasion tällä kertaa toivottavasti hieman pitemmäksi aikaa. Sankarit myös syöksivät Sargeraksen Azerothin kiertoradalta muiden titaanien järjestämään vankilaan. Viimeisenä tekonaan Sargeras iski valtavan miekkansa Azeroth-planeetan lävitse ja haavoitti näin vakavasti sen keskustassa asustavaa ja koko planeetan elämää ylläpitävää maailmasielua.

Azeroth vuotaa nyt kirjaimellisesti verta, mutta sen veri on azeriittia, taianomaista ainetta, josta voi valmistaa aiempaa voimakkaampia esineitä ja aseita. Miinuspuolella jokainen vuotanut pisara vie koko planeetan – ja kaiken sitä asuttavan elämän – hieman lähemmäs tuhoa.

Azeroth tarvitsee taas sankareitaan.



Kuten oheisesta esimerkistä voi aistia, World of Warcraftin tarina alkaa olla jo aika korkealentoista materiaalia, ainakin suurilta linjauksiltaan. Tällä kertaa mukana on myös kolikon toinen puoli, sillä Sargeraksen ja tämän demoneiden häivyttyä kiusaamasta parempiaan Azerothin sivilisaatiot ovat päässeet palaamaan ikiaikaisen ykkösharrastuksensa, tyhmien sotien, pariin.


Tällä kertaa alkulöylyt heitti Hordea johtava banshee-kuningatar Sylvanas, joka azeriitista innostuneena päätti järjestää hieman lebensraumia kansoilleen ja häätää yöhaltiat lopullisesti Kalimdorista. Tuloksena oli kansanmurha, mitä ihmisten johtaman Alliancen kansat eivät tietenkään katso hyvällä. Hetkeä myöhemmin epäkuolleiden kotikaupunki oli piiritettynä, ja taistelun hävinnyt Sylvanas päätti räjäyttää koko roskan taivaan tuuliin mielummin kuin antaa sen vihollisilleen.

Sota on siis tulossa, ja kumpikin osapuoli tarvitsee sitä varten uusia liittolaisia. Tämä tehtävä lähettää kummankin osapuolen pelaajat uusille alueille. Horden pelaajat lähtevät keskiamerikkalais-henkisten zandalarilaispeikkojen maille, Alliancen jäbät taas palaavat velhotar Jaina Proudmooren kanssa tämän kotimaille, Kul-Tirasin laivastosaarelle. Kummatkin löytävät uusilta mailtaan lisää ongelmia ja sotaa.


Suuremmat tarinat ovat ehkä vähän mitä sattuu, mutta niiden sisään mahtuu paljon huikeaa sisältöä. Sekä Kul-Tirasin että Zandalarin saaret ovat todella kauniita ja hyvin suunniteltuja pelialueita. Itse menetin sydämeni varsinkin Zandalarin inka-henkiselle tunnelmalle, mutta myös Alliancen merirosvomaailma on kiehtova. Kehitystiimillä on taas selvästi ollut hauskaa peliä tehdessään, sillä Battle for Azerothin 10 kokemustason aikana avitetaan kirottuja luurankomerirosvoja kostamaan kiroajalleen, selvitellään muinaisen hallitsijasuvun kummituskartanon salaisuuksia, koulutetaan pienoisista dinosaurus-vauvoista kunnon sotakoneita ja niin edelleen.

Matkalle mahtuu myös useita instansseja, jotka on pääosin suunniteltu hyvin. Matka jättimäisen luuranko-tyrannosauruksen asuttamaan atsteekkitemppeliin, kunnon Disney-henkiseen kummituskartanoon, merirosvojen kesäpäiville tai kovin Stranger Things -henkiseen varjomaailmaan nousevat helposti sinne kaikkien aikojen kekseliäimpien ja luovimpien instanssien joukkoon.


Nämä pienemmät tarinat, kokonaisuudet ja niiden ympärille rakennetut tehtävät ovat hauskoja ja viihdyttäviä. Koska kummallakin puoliskolla on oma kolmen pienemmän vyöhykkeen pelialueensa ja edessä on 10 kokemustason kipuaminen, alueet alkavat loppua kohti tuntua vähän turhankin tutuilta ja ne rosoisemmat osiot, väsyneemmät tarinat ja kehnommat tehtävät pistävät ikävästi silmään.

Ongelmaa pahentaa se, että Blizzard ei ole tällä kertaa saanut pelisuunnitteluaan aivan nappiin.



Battle for Azerothin levelöintiprosessi on temmoltaan mennyt hieman metsään. Kuten World of Warcraftin pelaajat ovat jo pitkään tienneet, kokemustasojen kertyminen hieman eriskummallisesti heikentää hahmoja. Blizzardin käyttämistä kaavoista johtuen jokaisen kokemustason myötä pelaaja saa kantamistaan varusteista hieman vähemmän hyötyä, eivätkä levelöinnin aikana kerättävät tavarat läheskään kompensoi eroa. Otetaan esimerkki.

Kun warlockini aloitti matkan kohti 120. kokemustasoa, hänellä oli 39% hastea, 37% masterya ja 38% critical strikeä. Hahmo tuntui ripeältä, tehokkaalta ja jouhevalta pelata. 120. kokemustasolla hastea oli 7%, masterya 14% ja critical strikeä 17%. Nyt hahmo tuntui hitaalta ja pelin tempo tuskaisen hitaalta.


Osittain tämä johtuu puhtaasta matematiikasta: vaihdoin Legionin huipputason eeppiset varusteet – joiden ominaisuusbudjetti on suuri – Battle for Azerothin perustason vihreisiin ja sinisiin romuihin. Osittain kyse taitaa kuitenkin olla huonosta suunnittelusta, joka liittyy lisälevyn uuteen suureen juttuun, azeriittivarusteisiin.

Pelaajalle lyödään heti lisäosan alussa kaulaan pakollinen Azerothin sydän -kauluri, jota ei sitten enää saakaan irti. Matkan aikana kerätään azeriittipisteitä, jotka ovat kaulurin omia kokemuspisteitä. Niillä ei sinänsä tee mitään muuta kuin avaa käyttöönsä muiden varusteiden ominaisuuksia. Ehkä tätäkin on syytä selventää esimerkillä.


Pelastan tontun hämähäkeiltä ja saan tontulta palkinnoksi azeriittipäähineen. Siinä on vain suuri määrä hahmoluokkani pääasiallista ominaisuutta – vaikkapa ketteryyttä – sekä kestopisteitä. Azeriittivarusteet eivät sisällä lainkaan hastea, masterya tai muita niin sanottuja toissijaisia ominaisuuksia. Niiden tilalla on kolmesta viiteen azeriittiominaisuutta. Päähineeni voi vaikka saada jonkun hyökkäykseni tekemään enemmän vahinkoa, imeä vihollisilta kestoa ja parantaa näin minua, tai vaikka antaa minulle suojakilven 30 sekunnin välein. Osa ominaisuuksista on kaikille hahmoluokille yhteisiä, osa taas sidottu tiettyihin hahmoluokkiin tai niiden erikoistumissuuntauksiin.

Kukin azeriittiominaisuus on lukittu azeriittitason taakse. Päähineeni ominaisuudet voivat vaikka vaatia 13., 17. ja 21. tason Azerothin sydämen aktivoituakseen. Jos sydämeni on vain tasolla 12, en saa uudesta päähineestäni kuin pikkuisen kykypisteitä, mutta ne varsinaiset hyödyt jäävät saavuttamatta.


Systeemissä on paljon potentiaalia, mutta myös paljon ongelmia. Blizzard on sitonut pää-, hartia- ja rintaslottien varusteiden kaiken funktionaalisuuden azeriittiominaisuuksien taakse. Kun uudessa varusteessa on hyvä valikoima ominaisuuksia ja ne saa jopa saman tien – tai ainakin pian lähitulevaisuudessa – käyttöönsä, fiilis on kiva. Toisinaan taas vähän harmittaa.

Peli jakelee 120. kokemustasolla loottia kovin kitsaasti ja on ihan rutiininomaista ajaa parikin vaikeaa luolastoa saamatta niistä kuin kourallisen azeriittikokemusta. Kun sitten vihdoin tärppää ja saa vaikkapa azeriittiolkaimet, jotka olisivat teoriassa puhtaiden iLevelien mukaan mitattuna parannus entiseen, matkassa on pari muttaa.


Hups, nämä olkaimet vaativat niin paljon azeriittitasoja sydämeltä, että ne on vaihdettu uusiin jo päiväkausia ennen kuin kokemustasoja saa edes teoriassa täyteen. Hups, tai ehkä nämä olkaimet saa kyllä käyttöön, mutta niiden kaikki kolme azeriittiominaisuutta ovat niin huonoja, että korkeammasta iLevelistä huolimatta ne ovat itse asiassa roskaa entisiin verrattuna.

Samalla, kun kolme suuren osan pelaajien kykypistebudjetista sisältävää esinettä ei nyt käytännössä tarjoa enää lainkaan kykypisteitä, muiden varusteiden merkitys korostuu entisestään. Jotta warlockini pääsisi edes lähelle pelattavia haste-määriä, minun pitäisi käytännössä täyttää muut varustepaikat hastea tarjoavilla esineillä. Jos sellaisia ei vain satu tipahtamaan, vaan kaikki luolastoista ja avoimista tehtävistä saamani palkinnot ovat vaikka versatility-roskaa, hahmoni tuntuu vain polkevan paikallaan keskinkertaisuuden suossa.


Ongelmat eivät tietenkään ole lopullisia tai edes fataaleja. Azeriittisydän kerää kyllä kokemustasoja ihan pelatessa, ja sen seesteisen hidas tahti on ihan tarkoituksenmukainen. Blizzardin ideana on alusta saakka ollut nostaa taustalla pyöriviä kertoimia tasaista tahtia, joten jo muutaman viikon päästä varusteita saa käyttöönsä ripeämmin kuin nyt. Ja jos lähtee muutaman kuukauden päästä levelöimään alttia, tämä saa varusteita päälleen paljon nopeammin kuin nyt, ja saa näin pelaajamassat tehossa helpommin kiinni. Blizzard voi lisäksi tuunailla systeemiä ja hioa rosoisuuksia pois varmistamalla, että keskimäärin vaikka 12. tasolla oleville pelaajille ei jaella palkinnoiksi varusteita, joiden ominaisuudet alkavat aueta vasta sydämen 21. tasolla.

Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että juuri nyt Battle for Azeroth tuntuu turhan usein työltä. Hahmot menettävät levelöidessään ikävän nopeasti tehokkuuttaan, ja sen haaliminen takaisin 120. tasolla vaatii hirmuista grindiä ja hyvää tuuria. Eikä silloinkaan välttämättä pääse lähellekään.



Oheisesta azeriittinillityksestä huolimatta Battle for Azeroth jää selvästi ja reippaasti voiton puolelle. Kaikkia hahmoluokkia on tuunattu ja vaikka mukaan mahtuu muutamia väliinputoajia, pääosin menestyksekkäästi. Itse hikoilin ennen lisälevyn ilmestymistä pari viikkoa yrittäessäni päättää, millä hahmoistani halusin pelata. Kaikki tuntuivat hauskoilta ja omalla tavallaan kiinnostavilta. Ne muutamat häviäjät – shamaanit, varjopapit ja tankkaavat druidit tai warriorit – saavat myös huomiota seuraavassa suuremmassa päivityksessä.


Hieman erikoisesti, lisälevyn tarinan painottaessa sotaa, World of Warcraft antaa vihdoin pelaajien paeta PVP-taisteluilta vaikka kokonaan. Servereitä ei enää jaotella PVE- ja PVP-servereiksi, vaan serveristä riippumatta valinta on jokaisen pelaajan oma. War moden nimellä kulkeva ominaisuus antaa pelaajien valita itse, haluaako avoimen maailman PVP-taistelua vai ei. Jos ei, näkee vain muita pelaajia, jotka ovat valinneet samoin, eivätkä voi hyökätä toistensa kimppuun. Jos taas kytkee War moden päälle, näkee vain muita sodanhaluisia, ja saa 10% bonuksen kokemus- ja mainepisteisiinsä.

Uudet ympäristöt ovat selvästi inspiroineet Blizzardin kehittäjiä, sillä World of Warcraft ei ole hetkeen näyttänyt tai kuulostanut näin hyvältä. Maailma on myös ladattu täyteen pieniä hauskoja juttuja. Eräällä horden alueella zandalarilaispeikkojen kuoleman jumala, Bwonsamdi, herjaa kuolleita pelaajia hahmoluokkakohtaisilla ilkeyksillään. Metsästäjät voivat kesyttää itselleen söpöjä mehiläislemmikkejä. Maastosta voi bongailla supersöpöjä alpakoita, selfieitä räpsiviä trendihaltioita sekä viittauksen toisensa jälkeen.


Toistaiseksi tekemistä ei 120. tasolla ole kauheasti. Instanssien tahkoamisen ohella voi tehdä maailmaan aukeavia avoimia tehtäviä, lähteä saaristoseikkailulle kahden kaverinsa kanssa tappelemaan suuria vihollislaumoja -- tai toisia pelaajia vastaan -- azeriittipisteiden toivossa tai tehdä niitä perinteisiä puhdetöitä: craftailla, kalastella, etsiä aarteita ja niin edelleen.

Battle for Azeroth alustaa mainiosti seuraavien parin vuoden kuviot sotataidon maailmassa, mutta tietenkin perinteiseen tyyliin ne suuret jutut ovat vielä kysymysmerkkejä. Ovatko raidit hyviä? Saako Battle for Azeroth tarpeeksi tasaisesti päivityksiä ja uutta sisältöä? Miten toimivat vasta syyskuussa aukeavat, uudenlaista PVE-toimintaa tarjoavat 20 pelaajan Warfront-skenaariot? Jos kaikki menee, kuten pitääkin, Battle for Azeroth tulee todennäköisesti olemaan napakymppi. Jos taas ei, sisältö ja tekeminen loppuvat vauhdilla kesken ja edessä on taatusti yleisökato. Kuten tällaisen ”peli palveluna” -tyylisen jatkuvasti elävän pelin kanssa väistämättä käy, juuri nyt on mahdotonta sanoa mitään lopullista Battle for Azerothin onnistumisesta.


Tässä vaiheessa voi kuitenkin sanoa näin: omassa killassani on nykyään aktiivisesti noin 150 pelaajaa linjoilla joka ilta. Vaikka pientä valitusta ja naputusta kuuluukin, pääosin kaikki ovat tyytyväisiä. Itse levelöin jo viikon jälkeen kolmatta hahmoani, ja vielä olisi suuri osa Alliancen tarinastakin kokematta.

Blizzard on siis tehnyt todella paljon oikein, ja puhaltanut World of Warcraftiin aimo annoksen uutta henkeä. Nyt se liekki täytyisi vain pitää palamassa seuraavat pari vuotta.