Square Enix on ottanut menneinä vuosina varsin huojuvia askeleita eteenpäin, varsinkin roolipelien saralla. Final Fantasy -pelisarjan etääntyessä juuriltaan, on Octopath Traveler askel taakseppäin. Se on turvallinen ja haikea katsahdus menneeseen, aina japani-roolipelien kulta-aikaan.




Synnyin vuonna 1992 ja yksi ensimmäisistä vakavista pelikokemuksistani oli Final Fantasy IV (vaikkakin pleikkarille käännettynä versiona). Englantia en vielä tuolloin juurikaan bamlannut, mutta pelikokemusta se ei juuri haitannut. Tunne seikkailusta ja pelkistetyn grafiikan vaatima mielikuvitus herättivät nuoressa intomielessä yhä syvenevää seikkailun nälkää. Tähän nykyisyyden ja nostalgian kultaiseen leikkaukseen sijoittuva Octopath Traveler törmäyttää jo pelkällä estetiikallaan uutta, sekä vanhaa.

Octopath Travelerin kehityksestä vastaa Masashi Takahashi ja Tomoya Asano, sama kaksikko joka kehitti yhden 3DS-konsolin kehutuimmista roolipeleistä, eli Bravely Defaultin. Uudessa teoksessaan heidän HD-2D:ksi kutsumansa visuaalinen ilme käyttää pelin hahmoissa perinteistä pikselifrafiikkaa, taustoissa 3D-grafiikkaa ja lopuksi kokonaisuus kruunataan HD-tason efekteillä. Näistä tasoista muodostuu kokonaisuus, joka antaa Octopath Travelerille erikoisen, mutta ainutlaatuisen ilmeen.


Heti alkuun itseäni häiritsi ruudun reunojen vinjetointi, eli se sama efekti joka tähdittää 90% Instagram-filttereitä ja kuvia. Asetuksen sai kuitenkin onneksi pois valikkoja hetken selattuani. Muuten Octopath Traveleria voi kuvata vain sanalla kaunis. Hivelevän estetiikan kruunaa mielenmaisemaa maalaileva soundtrack, joka lukeutuu omissa kirjoissani roolipelien parhaimmistoon.



Octopath Travelerin tarina on jaettu kahdeksan pelattavan hahmon mukaan, joiden joukosta pelaaja valitsee itselleen mieleisensä sankarin. Kuitenkaan muiden tyyppien tarinat eivät jää unholaan, sillä kaikki kaverit voi käydä nappaamassa mukaan pelin edetessä ja matkaa taitetaan lopulta yhdessä. Jokaisen hahmon tarina on uniikki ja heidän kohtaamansa ongelmat pakottavat seurueen matkaamaan ympäri valtakuntaa. Yllättävällä tavalla genrelle tyypillinen piirre, eli suureelliset juonikuviot maailman pelastamisineen, puuttuvat Octopath Travelerista. Hahmojen kohtaamat ongelmat ovat hämmentävän henkilökohtaista tasoa, eikä ylitseampuvaa suureellisuutta ole tarjolla. Henkilöiden tarinat ovat vaihtelevaa tasoa niin sisällöltään, kuin aiheeltaankin. Esimerkiksi tanssija Primrosen juonivio on synkkä ja aikuismainen, mutta kauppias Tressan tarina on puolestaan kevytlentoinen ja lapsenomainen.


Perinteille uskolliseen tapaan hahmot ovat pikseligrafiikalla toteutettuja, eikä esimerkiksi minkäänlaisia kasvokuvia tarjota keskustelujen aikana. Tästä huolimatta osittaisella ääninäyttelyllä, suhteellisen hyvällä dialogilla ja pienillä eleillä on hahmoista saatu mielenkiintoisia persoonia. Koska tarina on käytännössä jaettu kahdeksaan osaan, ei hahmojen välistä dynamiikkaa juuri synny. Ajoittain tiimin jäsenet kyllä keskustelevat toistensa kanssa lyhyiden dialogien muodossa, mutta suhteet jäävät silti yleisen rupattelun tasolle.



Peli on sukellus menneeseen myös muutenkin kuin ulkoiselta olemukseltaan. Nykyinen roolipelien trendi on ollut etääntyä perinteisestä vuoropohjaisesta toiminnasta, mutta Octopath on rohkeasti konservatiivinen. Taistelujen asetelma oli hyvin samanlainen kuin vanhojen NES ja Super NES -konsoleiden Final Fantasyissa. Vastustajat on toteutettu tyylikkäällä pikselitaiteella ja omat hahmot pysyvät piskuisina, samanlaisina lättänöinä, kuin ne ovat kartalla liikuttaessa. Modernin twistinsä peliin tuo taistelujen nopeatempoisuus. Liikkeiden animaatiot ovat lyhyitä ja napakoita, eikä turhaa odottelua juurikaan esiinny. Nopeasta temmosta huolimatta taistelut ovat todella, siis todella, pitkiä.


Taistelumekaniikka tuo mieleen jo mainitun Bravely Default -pelisarjan, mutta virtaviivaistettuna versiona. Taistelun tiimellyksessä hahmot keräävät Battle Pointseja, jotka pelaaja voi kamppailun aikana kuluttaa haluamallaan tavalla. Pisteet mahdollistavat useamman iskun sarjat tai voimakkaammat loitsut. Kamppailemisen avain piilee vastustajan puolustuksen rikkomisessa. Jokaisella vihulla on oma heikkoutensa, esimerkiksi sotilas voi tarvita viisi veitseniskua tai saman verran tulipalloja pökertyäkseen. Puolustuksensa laskenut vastustaja ei pääse toimimaan seuraavalla vuorolla ja hän ottaa vastaan enemmän vahinkoa kuin normaalisti.



Sankarit eivät eroa toisistaan ainoastaan taisteluiden osalta, vaan jokainen hahmo omaa oman ainutlaatuisen kyvyn, jota voi hyödyntää pelimaailman muihin kulkijoihin. Varas Therion osaa tyhjentää viattomien taskut, ritari Oberic pystyy haastamaan kyläläisiä kaksintaisteluun ja Primrose puolestaan hurmaa kenet tahansa. Sankareiden ominaisuudet tuovat mielenkiintoista interaktiota pelin maailmaan ja esimerkiksi Tressan kartalta satunnaisesti vainuamat rahat saavat tiimin rahakirstun äkkiä pullistelemaan.


Kahdeksan hahmon rosteri on nykypelien standardilla suuri. Jos genre on vieras, voi hahmojen suuri määrä tuntua jopa uuvuttavalta. Onneksi sankareiden taitojen oppiminen, esineiden varustelu ja passiivisten kykyjen valitseminen on tehty käyttäjäystävälliseksi kokemukseksi. Oman mausteensa soppaan tuo luonnosta löytyvien pyhäkköjen etsiminen, joista pelaaja saa itselleen uusia ammatteja. Uusilla duuneilla voi kustomoida sankareiden statistiikkoja, käytettäviä aseita, sekä heidän kykyjään.



Sisällön puolesta Octopath Traveler on valtava. Kaikkien hahmojen tarinoiden koluamisessa, piilotettujen ammattien löytämisessä ja sivutehtävien suorittamiseen saa aikaa uppoamaan kymmeniä tunteja. On kuitenkin harmi, että suurin osa hahmokohtaisista tehtävistä on toteutettu identtisesti kaavaa noudattamalla. Ensin esitetään ongelma, ongelmaa lähdetään ratkaisemaan ja lopuksi kohdataan pomomonsteri. Tietenkin tällaista kaavaa voi pitää juurien kunnioituksena, mutta selkeästi lyhyihin periodeihin tai näytöksiin jaettu peli alkaa nopeasti toistamaan itseään. Onneksi suurin osa tehtävistä ovat rakenteesta huolimatta sisällöltään kiinnostavia.


Octopath Traveler on paras pelaamani roolipeli pitkään aikaan ja juuri tällaista kokemusta on konsolille kaipailtu. Se törmäyttää uutta ja vanhaa kauniilla tavalla. Hahmot, taistelumekaniikka ja lähes loputon määrä pelattavaa, tekevät pelistä tutustumisen arvoisen jopa sellaiselle, joka ei erityisesti haikaile menneen maailman perään. Tarinan jako kahdeksaan osaan on sikäli hieno ratkaisu, että se mahdollistaa tarinoiden tutkimisen (tai tutkimattomuuden) siinä järjestyksessä kuin pelaaja itse haluaa. Toisaalta jako näin moneen osaan pirstaloi tarinaa ja hahmojen välistä dynamiikkaa.Tämä jääköön minun osaltani ainoaksi moitteeksi (typerän vinjetti-filtterin lisäksi). Myönnän olevani roolipelien suurkuluttaja ja täten mielipiteeni on helposti värittynyt, minkä johdosta pyrin arvostelussa suhtautumaan Octopath Traveleriin mahdollisimman kriittisesti. Tästä huolimatta on peli ehdottomasti neljä ja puoli tähteä ansainnut.