Sarjakuvataiteilija Robert Kirkmanin kultakaivokset sen kuin kartuttavat tilipäivää. Supersuosittu The Walking Dead -sarjakuva on kääntynyt miljoonien katsoman televisiosarjan lisäksi sisarussarjaksi, Telltalen seikkailupelisarjaksi, mobiilipeleiksi (joista osa on kotimaista käsialaa!), räiskintäpeleiksi, vyölaukuiksi, t-paidoiksi, mukeiksi ja figuureiksi. Pelkästään The Walking Deadin oikeuksilla voisi elää varmasti jo yhden jos toisenkin elämän, mutta Kirkmanin rahasampoja kartuttaa myös esimerkiksi Outcast -sarjakuvan TV-versio. Nyt suomalainen peliteollisuus laajentaa Kirkman-repertuaaria Thief of Thievesillä, episodeittain julkaistulla seikkailupelisarjalla varkailta varastavasta varkaasta.




Thief of Thievesin tekijätiimi, suomalainen Rival Games, tuli allekirjoittaneelle tutuksi jo aiemmasta The Detail -pelistä. The Detail oli kankea mutta tyylikkäästi toteutettu dekkaritarina, jonka dialogi ja pelimekaniikat kompuroivat tarinan ympärillä. Yhtäläisyyksiä uutuuspeliin löytyy: edeltäjänsä tavoin Thief of Thieves on käsittämättömän tyylikäs interaktiivinen tarina, joka alkaa rakoilla heti kun pelimekaniikat astuvat peliin. Viime kerrasta on kuitenkin myös petrattu: The Detailin esikuviaan emuloiva dialogi on hiottu tällä kertaa sinne esikuvien tasolle. Nyt kun koko neliosainen kausi on julkaistu, voidaan vilkaista millaista jälkeä kokonaisuudessa syntyi.


Mistä Thief of Thievesissä sitten on kyse? Alkuperäinen sarjakuva kertoo Redmondista, legendaarisesta varkaasta joka on vältellyt viranomaisia vuosien ajan. Tarinan alussa Redmond päättää eläköityä ja hankkia etääntyneen perheensä takaisin, mutta vanha elämä lyö jatkuvasti kapuloita rattaisiin. Suojatti kaipaa lisää töitä, työnantajat viimeistä keikkaa ja viholliset verta. Hauskasta premissistä huolimatta Thief of Thieves ontuu jatkuvasti tarinankerronnassaan: massiivisten rosmokeikkojen ympärille rakennetut tarinat toimivat niin kauan kuin kyse on rosmoilusta, mutta painopisteen siirtyessä draaman puolelle ongelmat nostavat päätään. Surkuhupaisa dialogi, yksiulotteiset hahmot sekä kaukaa nähtävät käänteet ovat kryptoniittia genrelle, mikä luottaa nokkeluuksia heitteleviin antisankareihin, jotka yllättävät lukijan twisteillä.


Thief of Thieves välttää sarjakuvan toistamisen siirtämällä katseen menneisyyteen: peli on esiosa sarjan tapahtumille, joten uutta koettavaa löytyy niin pitkäaikaisille faneille kuin uusille tuttavuuksille. Neljän episodin tarinassa Redmond jää sivuosaan ja estradille astelee suojatti Celia. Tatuointeihin, shokkiväreihin ja lävistyksiin mieltynyt Celia saa venäläiset mafiosot peräänsä, joten on aika hankkia lentolippu Eurooppaan kunnes tilanne kotopuolessa rauhoittuu. Lomailuun ei kuitenkaan ole aikaa edes Italian auringon alla, sillä ekspatriaatti värvätään oitis paikallisen rosvojengin jäseneksi. Edessä on vino pino isoja ja pienempiä heistejä – eli rosvokeikkoja – alustavine suunnitelmineen.




Pelimekaniikallisesti Thief of Thievesiä voisi kutsua sekoitukseksi isometristä hiipparointia sekä Telltalen seikkailupelejä. Peli etenee hyvin juonivetoisesti ja aikaa annetaan dialogin lisäksi hahmonkehitykselle sekä juonenkäänteille – mutta tunnetuista tarinapeleistä poiketen mukana on myös ihan oikeita pelimekaniikkoja, ei pelkästään quick time eventejä. Murtovarkaana Celian täytyy hiipparoida tiensä kohteisiin, vältellen vartijoita ja valvontakameroita matkan varrella. Aloittelevan konnan repertuaareihin kuuluu myös tiirikoinnin kaltaisia minipelejä.


Kävelysimulaattorien peruskritiikit huomioiden voisi kuvitella, että pelimekaniikkojen sisällyttämisestä olisi innoissaan. Näin ei kuitenkaan ole, sillä pelillistäminen on Thief of Thievesin se suurin kompastuskivi. Pelkästään Celian liikuttaminen maailmassa on äärettömän kankeaa. Ohjaa hahmoa sitten peliohjaimella tai hiirellä ja näppiksellä, hahmo kääntyilee kankean robottimaisesti. Hiipparointi tapahtuu käytännössä neljällä kyvyllä: kyyryssä hiipimällä, esteiden yli kiipeämällä, kaappeihin piiloutumalla sekä tyhjillä pulloilla harhauttamalla. Yksinkertaisista osasista ei saada aikaan erityisen monimutkaista soppaa, vaan jokainen tilanne hoituu enemmän tai vähemmän yhdellä tavalla.


Kankeuden kuitenkin kestää, kunhan tunnelma on huipussaan. Kun onnistuu hiipimään mustana silhuettina viiden vartijan ohi keskellä myrskysäätä, voi hetkellisesti tuntea olevansa yksi Oceanin 11 varkaasta. Ongelmat iskevät kuitenkin kunnolla päin pläsiä, kun ottaa harha-askeleen taskulampun valokeilaan ja hälytykset ujeltavat päälle. Thief of Thievesin vartijoiden tekoäly on sillä tolalla, että vartijat juoksevat tikkusuorina pelaajan perässä niin kauan, että pelaaja saa ravisteltua kaverit kannoiltaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä hetkeä, kun pelaaja onnistuu ensimmäistä kertaa juoksemaan laatikon taakse kyyryssä. Piiloutumisen jälkeen vartijat jäävät hetkeksi seisoskelemaan paikoilleen kysymysmerkki päänsä päällä, kunnes asia unohdetaan kokonaan. Välillä mennään vielä hölmömmin: kiihkeä takaa-ajo rakennustyömaalla tyssäsi kuin seinään näköyhteydestä huolimatta, koska kävelin pelialueen kulmaan. Vastaavia lapsuksia ja hölmöyksiä sattui kohdalle useamman kerran jokaisessa episodissa. Hölkkäsin huvikseni viisi minuuttia pientä huonetta ympäri samalla kun verenhimoinen öykkäri käveli apaattisesti perässäni, vaatien pysähtymistä.




Kankeus ei ankeuta niin paljoa kuin voisi, kiitos tyylikkäiden ympäristöjen. Thief of Thieves on onnistunut luomaan aidosti sarjakuvamaisen tyylin: välivideot etenevät yksi sarjakuvan ruutu kerrallaan, korvanappiin kuiskivat kaverit ilmestyvät sarjakuvamaisesti alalaitaan palloiksi ja koko maailma on maalattu yhtenäisellä cel-shading -tyylillä. Pelatessa tuleekin tunne kuin kävelisi visuaalisen novellin sivuilla. Sarjakuvamainen tyyli on selkeästi Rival Gamesilla hallussa, sillä jo aiempi The Detail -peli henki menneiden vuosien halpisdekkareita.

Audiopuolella Thief of Thieves pysyy keskivaiheilla. Pääosat hoitavat hommansa mukiinmenevästi, mutta muutamat sivuosat aiheuttavat epäuskoista silmien räpyttelyä. Övereimmät aksentit on selkeästi tehty kieli poskessa, mutta korvia riipivät ääntelyt aiheuttavat silti puhdasta vihaa.


Nipottamiseksihan tämä arvostelu on mennyt, mutta kaikkea hyvääkin löytyy. Thief of Thieves on esimerkiksi löytänyt kultaisen keskitien tavallisen ja supernäön välille. Supernäöllä viittaan siis Arkham Asylumin suosituksi tehneeseen supernäköön, joka nostattaa kiintopisteet ympäristöistä helpompaa hahmottamista varten. Thief of Thievesin Celialla on intuitionäkö, joka tuo maailmaan erilaisia raapustuksia ja vinkkejä; visuaalisesti vinkit muistuttavat ryöstön suunnitteluvaiheessa pohjapiirroksiin kirjoitettuja huomioita. Idea on nerokas, auttaen hukassa olevan pelaajan oikeille raiteille poikkeamatta visuaalisesta tyylistä.

Hyviä puolia pohtiessa mieleen juolahtaa kuitenkin aina useampi ärsytys. Jokaista nokkelaa supernäköä kohtaan on turhautuminen kiinteisiin kuvakulmiin – joiden ulkopuolelle jäänyt vartija huomaa aina pelaajan – tai turhan yksiulotteisiksi jäävät hahmot. Kun ehtii innostua hauskasta dialogista, Thief of Thieves pakottaa pelaajan juoksemaan kankeasti ihmismassojen keskellä. Lopputulos ei ole mikään mahalasku, mutta pelistä nauttiminen on pitkälti siitä kiinni, miten hyvin voi ohittaa pelilliset kompuroinnit ja keskittyä tarinaan. Erilaisia rosvokeikkoja sisältävä juoni on viihdyttävä ja kliseille silmää iskevä rikostarina, mutta tällaisten mekaniikkojen keskellä toivoisi pelaavansa ennemmin kävelysimulaattoria. Parempana päivänä peli olisi voinut saada kolme tähteä, mutta lämpötilan kohotessa 30 asteen helteisiin kankeat juoksemiset ja tekoälyttömyydet eivät naurata sitten tippaakaan.