Eräs Kickstarter-buumin suurista menestystarinoista oli The Banner Saga. Entisten Bioware-kehittäjien ja Disney-animaattoreiden yhteistyössä kehittämä peli ei välttämättä olisi ollut mahdollinen ilman joukkorahoitusta, sillä kovin moni julkaisija ei olisi ehkä ollut valmis maksamaan sen kehityskustannuksia.


The Banner Saga kertoi tarinan tuhoontuomitusta maailmasta. Kovin viikinki-henkisessä maailmassa aurinko on sammunut, muinainen jättiläiskäärme on syöksynyt esiin maan alta ja yliluonnollisten hirviöiden armeijat riehuvat maaseudulla. Ihmiskunnan ja näiden liittolaisten, sukupuuttoon kuolemassa olevien jättiläisten, rippeet lähtevät suuressa karavaanissa vaeltamaan kohti etelää turvapaikkaa etsiessään.

Pelaaja otti karavaanin johtajan roolin ja teki matkan aikana jos jonkinlaisia valintoja, jotka toivat tai veivät resursseja, vaikuttivat tarinan kulkuun ja jopa yksittäisten hahmojen kohtaloihin. Siinä sivussa taisteltiin runsaasti kiinnostavassa, mutta hieman ongelmallisessa taktiikkatilassa.


Mikään paketin osa-alueista ei kuulosta sellaiselta, että herran vuonna 2012 julkaisijat olisivat halunneet pistää kehityksen vaatimaa vajaata miljoonaa taalaa pöytään. Idean hurmaavat fanit tekivät kuitenkin näin, ja pelisarja pyörähti käyntiin.

Nyt sen on aika loppua.



The Banner Saga 3:n nimessä kummitteleva kolmonen kannattaa ottaa vakavissaan, sillä kyseessä ei ole mikään pelimaailman perustason ”onhan tämä TAVALLAAN jatkoa edellisille peleille...” -henkinen jatko-osa. Ehei. The Banner Saga 3 pyörähtää käyntiin aika tarkkaan prikulleen siitä, mihin edellinen osa loppui. Täten, jos aiemmat pelit ovat pelaamatta, uusi pelaaja on aivan hukassa.


Peli ei tarjoa sen suurempia apuköysiä, sillä tarjolla on vain noin minuutin mittainen videotiivistelmä edellisten pelien tapahtumista, sekä turhan ylimalkainen tutoriaali opettamassa taistelusysteemin saloja. Pelasin itse ne aiemmat pelit läpi niiden ilmestyessä ja minäkin olin hieman äimän käkenä palatessani trilogian päätösosan pariin, joten en haluaisi edes kuvitella, miten täydeltä nyypältä homma sujuisi.

Trilogian päätösosalta ei kannata odottaa myöskään mitään suuria uudistuksia tai muutoksia, sillä se jatkaa hyvin samalla linjalla kuin aiemmatkin osat. Pelaaja siis komentaa nyt kahta selviytyjien karavaania. Toinen näistä on vihdoin saavuttanut etelän jättimäisen turvapaikkakaupungin vain huomatakseen, ettei siellä mitään turvaa ole. Vihollisarmeijat repivät muureja alas ja etsivät tietä kaupunkiin samalla kun sisäiset poliittiset kuviot ja pitkäaikaisen kuninkaan kuolema uhkaavat syöstä kaupungin sisäiseen kaaokseen.


Toisaalla pieni sankareiden joukko tekee omaa matkaansa kohti pimeyden sydäntä etsiessään keinoja pysäyttää päälle vyöryvää maailmanloppua. Myös he huomaavat, että kaikki vaarat eivät ole ulkoisia, sillä konfliktit ja ristiävät lojaaliudet nostavat jännitteitä.

Tarina hyppii luvusta toiseen näiden kahden porukan välillä ja heittää pelaajan eteen useamman tusinaa erilaista hahmoa, joista kaikilla on omat taustatarinansa, persoonallisuutensa ja roolinsa tarinassa. Ainakin yleensä, sillä rehellisesti sanoen The Banner Saga 3 hieman rähmää pallon maaliviivalla. Moni aiemmissa peleissä viritelty lupaava tarinanpätkä joko unohtuu kokonaan tai saa todella ylimalkaisen ja epätyydyttävän ratkaisun. Tarinoiden päättäminen on tunnetusti vaikeampaa kuin niiden aloittaminen – kysykää vaikka Biowarelta – mutta ei se silti yhtään paremmalta tunnu.


Aiempien pelien tapaan karavaaniosiossa lähinnä vain katsellaan kun karavaani löntystelee ruudun laidalta toiselle. Välillä vastaan tulee pieniä satunnaistapahtumia, joissa pääsee tekemään valintoja. Ne voivat sitten vaikka kohottaa selviytyjien moraalia tai tuoda hieman resursseja. Riskinä on toisaalta aina myös se, että menettää kallisarvoisia resurssejaan, joita ei koskaan ole tarpeeksi.

Tämä on toinen pelin suurista ongelmista, sillä tuntuu siltä, kuin kolmososan tarina olisi yritetty hieman väkisin pusertaa kahden aiemman pelin valmiiksi takomaan muottiin. Okei, selviytyjät matkaavat pohjoisessa kohti pelastustaan tai tuhoaan? Se toimii. Selviytyjät matkaavat hitaasti nälkiintyen ja toivoaan menettäen saman kaupungin laidalta toiselle ja taas takaisin? Se ei enää toimikaan. Etelän kaupunkidraaman olisi ihan hyvin voinut leikata murto-osaan nykyisestään, enkä olisi valittanut pätkääkään. Nyt peli tuntuu pitkiteltyltä.



Pelin toinen puolisko on taktista taistelua. Oli vastassa sitten vaikka kapinallisia ihmisiä tai pimeyden armeijoiden esitaistelijoita, matsit käydään vuoropohjaisesti ja hieman erikoisesti. Käytössä on taas kerran runsas määrä erilaisia hahmoja, joista jokaisella on oma pelityylinsä. Oman porukan kasaaminen suuresta ehdokasmäärästä vaatii varmasti paljon kokeilua ja tuskan kyyneleitä. Taistelu kun on kovin haastavaa, eikä varaa virheisiin ole.


Vuoropohjainen taktikointi saattaa näyttää perinteiseltä, mutta mukana on erikoisia ideoita. Niistä suurin osa ei ole sarjan aiempia pelejä pelanneille yllätyksiä, mutta kerrataan silti perusteet. Kaikilla sotureilla – olipa kyse vihollisesta tai pelaajan sankarista – on kaksi rinnakkaista kestopistemittaria. Näistä toinen kuvaa yksikön panssarointia, toinen voimaa.

Lyödessään saa valita, kohdistaako iskunsa panssareihin vai lihaan. Mitä enemmän panssareita on jäljellä, sitä todennäköisemmin lihaan kohdistuvat iskut tulevat torjutuiksi. Lihaan kohdistuvat iskut taas ovat ne varsinainen kestopistemittari, mutta myös määrittävät, miten kovaa yksikkö itse lyö: mitä vähemmän voimaa, sitä vähemmän myös tehdään vahinkoa.

Idea on kovin erikoinen ja siihen totuttelu vaati minulta joka pelin alussa hieman pureskelua. Oman syvyytensä taktiikkaan tuo se, että vihollisten tappaminen ei ole aina suinkaan se paras vaihtoehto. Kuolleet sankarit eivät vie omalta puoleltaan toimintavuoroa, vaan se ainoastaan annetaan vielä hengissä oleville. Jos vastassa on vaikka kivikova pomohirviö ja viisi rupu-ukkoa, ne rupu-ukot kannattaa ehkä ruhjoa haudan partaalle. Muuten ainoana selviytyjänä pystyssä oleva pomo saa toimia jokaisen pelaajan hahmon jälkeen ja tekee rumaa jälkeä.


Tällaiset ideat, samoin kuin hahmojen lennokkaat kyvyt, ovat todella mielenkiintoisia ja tuottavat välillä kiinnostavia taktisia haasteita ja tilanteita. Ideaa siis on, mutta mielestäni The Banner Sagan taistelu on aina ollut pelien heikoin osa-alue. Jotenkin kokonaisuus vain tökkii ja taistelu tuntuu turhan usein turhauttavalta, epäreilulta ja epäloogiselta. Kolmososa vääntää tätä mittaria entisestään ylöspäin, sillä osa vastaan tulevista vihollisista tuntuu aluksi olevan suorastaan rikki. Jos plakkarissa ei ole juuri oikein valittua ryhmää, turpaan tulee ja urakalla.

Merkittävin uudistus taistelussa on, että useissa niistä viholliset saavat taistelun aikana vahvistuksia. Ruudun ylälaidassa tikittää mittari, jonka tyhjennyttyä kentälle saapuu uusi vihollisaalto ja tilanne muuttuu entistä epätoivoisemmaksi. Jos taas ehtii murhaamaan sen jo olemassaolevan vihollispinon ennen mittarin tyhjentymistä, saa joko vetäytyä taistelusta ja jatkaa tarinaa, tai täydentää rivejään ja jatkaa taistelemista kovempien palkintojen ja aarteiden toivossa.



The Banner Saga 3 päättää vuosia jatkuneen ja kymmenien tuntien mittaisen tarinan enimmäkseen tyydyttävästi. Kuten jo mainitsin, ryppyjäkin mahtuu mukaan. Aiemmissa peleissä viriteltyjä tarinanpätkiä ei saateta loppuun tyydyttävästi tai välillä käytännössä ollenkaan, mikä on valtava harmi. Täten ei voida sanoa, että peli onnistuu aivan mallikkaasti, mutta lopulta fiilis oli kuitenkin sen verran positiivinen, että voiton puolelle jäätiin.


Pelin tarkasteleminen itsenäisenä teoksena on hyvin hankalaa. Jos ei ole pelannut niitä kahta aiempaa peliä, The Banner Saga 3:sta ei saa irti käytännössä yhtään mitään. Tämä ei toisaalta ole vahinko, vaan harkittu ratkaisu: kyse on saman tarinan kolmannesta luvusta. Niinpä ennen sen pariin käymistä täytyy pelata myös ne aiemmat osat. Jos ne on jo nähty, on ihan luonnollista haluta nähdä tarina päätökseensä asti, joten The Banner Saga 3 on jo varmasti ostettu. Jos ei, kannattaa.

Mutta entä, jos on vasta nyt aloittamassa koko pelisarjan kahlaamista alusta saakka? Silloin tiedossa on todellakin useamman kymmenen tunnin mittainen traaginen eepos surullisista viikingeistä ja heidän kurjista kohtaloistaan. Lukemisen ja taktikoinnin ystävät saavat The Banner Sagasta runsaasti viihdettä pimeneviin syysiltoihin. Jään innolla odottamaan, mitä kehitystiimi seuraavaksi lähtee tekemään, sillä vaikka The Banner Saga ei lopulta ollutkaan läheskään täydellinen kokemus, se sisältää paljon hyviä ja kehityskelpoisia ideoita.