Rockstarin kohuttu teurastusooppera Manhunt 2 saapuu perähikiälle sensuroituna ja vuoden, tai oikeastaan kokonaisen konsolisukupolven myöhässä. Mitään ei ole menetetty. Myönnetään, en ole fanittanut firmaa sitten ensimmäisen Grand Theft Auton, mutta en minäkään tällaista soopaa odottanut. Mieleen palailivat yritykseni nauttia PSP:ltä väärällä kädellä PlayStation 2:lle käännetystä GTA: Liberty City Storiesista. Ellei kyseisen hiekkalaatikkopelin teknistä taidottomuutta edustava putkijuoksu muuten masentaisi, ohjautuu Manhunt 2 kaupan päälle kuin yksitattisen PSP:n räiskinnät. Rockstar kiittää ja kumartaa kaikkien lööppien johdosta, jollaisia ilman myynti olisi jäänyt kymmeneen kappaleeseen.



Anteliaat 57 pistettä selittyvät sillä, että tarina on OK ollakseen tällaiseen peliin pultattu. Kaksi psykopaattia karkaavat vankilamielisairaalasta yleisen hämmingin turvin. Pirullinen Leo Kasper paasaa kaikenlaista varsinaiselle päähenkilölle Daniel Lambille, joka vastentahtoisesti tottelee, koska ei päänsärkykohtausten ja muistinmenetyksen vuoksi kykene ajattelemaan selkeästi. Kun Lamb eliminoi sairaalan henkilökuntaa, Kasper vakuuttelee, että tämä on vain oikeudenmukaista. Sama jatkuu laitoksen ulkopuolellakin. Kasperin mukaan kaiken takana on organisaatio, jota kohtaan osoitettu sääli on sairautta. Lambin menneisyys paljastuu vähä vähältä, kun kaksikko tappaa talossa ja puutarhassa peräänsä lähetettyjä sotilaita ja erinäistä yhteiskunnan pohjasakkaa.

Loppuratkaisu on huvittavasti arvattavissa jo ensi minuuteilla. Mielenkiintoa yllä pitävä pelitarina on kuitenkin hyvä pelitarina. Ääninäyttelijät eivät rasita ja hävettävän rujot hahmomallit liikkuvat niinkin välttävästi, että välinäytökset onnistuvat tuntumaan palkkioilta toinen toistaan tympeämpien pelisessioiden jälkeen. Jos Manhunt 2 muutakin yrittää kuin kertoa tarinaa, niin luoda tunnelmaa. Surkean grafiikan päälle on heitetty naarmuja ja kohinaa ikään kuin kyseessä olisi yksi niistä jänskistä väkivaltaelokuvista, joita katselit piraattikaseteilta ennen videolain muutosta. Kun pelaajan hahmo iskee lääkeruiskun tuntemattoman raukkaparan kaulavaltimoon ja heti perään oksentaa, voidaan "sensaatiohakuisuuden" sijaan puhua "kierosta, häiriintyneestä tunnelmasta", voidaanhan vaan?

Voidaan, mutta tämä oli vain yksityiskohta. Manhunt 2 nousee saatanallisille siivillensä hyvin harvoin. Kuten tiedämme, Rockstar on rokkikukko, jonka peleissä rikotaan tabuja. Grand Theft Autojen paras puoli mielestäni on se huumori, mitä tästä saadaan irti. Manhunt 2 tahtoo olla hauska entistä mustemmalla tavalla, mm. Hostel-elokuvien tyyliin. Voisin esitelmöidä kukkahattutädille, miksi Hostelien sadistiset kidutuskohtaukset ovat energiaa, joka pitää muilla ansioillaan vakuuttavan kokonaisuuden käynnissä. Manhunt 2 on vain typerä, sadistinen videopeli, jota olisi turha puolustella. Elleivät tökeröt paskatekstuurit perverssien huvikseen silpoman legoukkelin palikkakintuissa ole huonoa makua, niin mikään ei ole.



Manhunt 2:n ilottomissa, saastaisissa putkikentissä ennen muuta hiiviskellään. Kaikkialla on suoraviivaisia varjoja, joihin astuttuaan pelaaja on näkymätön. Onko kaksi kyttää saanut vainun? Näet heidät kartassa keltaisina nuolina. Mene selkä seinää vasten ja koputtele sitä nyrkillä, niin nuolet muuttuvat oransseiksi, kun skoudet kiinnostuvat äänistä. Pian he mulkoilevat sinua kymmenen sentin etäisyydeltä, tuumien "fack, en näe mitään, matefaka". Odota, että he kääntyvät. Mene valitsemasi saparon taakse. Paina nappia. Näet psykedeelisen happotripin, jossa luultavasti tapahtuu jotain sellaista, että hahmosi hakkaa kiljuvan sian hengiltä viemärinkannella samalla, kun toinen seisoo vieressä tajuamatta mitään. Meinaan vaan, että on hankala sanoa varmaksi. Teloituskonstit olivat sairaalloisen väkivaltaisia, ennen kuin Rockstar joutui sensuroimaan niitä halvoista videoeditoreista tutuilla tehostesotkuilla. Psykopaatillekin suosittelen Manhunt 2:n jättämistä väliin: sensuroimattomat teloitukset löytyvät YouTubesta.

Katsottuasi videon (tai ohitettuasi sen) voit loikata takaisin varjoihin. Jos toinen kyttä huomaa ruumiin, hän todennäköisesti reagoi tyyliin "fack, ruumis, matefaka". Kyttä tuntuu onneksi pelkäävän varjoja, ellei hän nähnyt sinua ennen kuin niihin astuit. Odoteltuasi tovin, voit eliminoida tämänkin lähes valpastuneen lainvartijan vaikkapa muovipussilla tukehduttamalla. Jos ilkeät pitää teloitusnappia pohjassa pidempään, näet lopulta astetta tai kahta sadistisemman happihyppelyvideon - hipin näkökulmasta. Ei ole epäilystä siitä, mikä on pelissä pääasia.

Ystäviäsi ovat varjot ja pyssyt. Käsikähmää ei kannata kokeillakaan. Lamb kestää jonkin verran osumaa, älä huolehdi hänestä - huolehdi hermoistasi. Jos yrität tappaa pesäpallomailalla nahkapervon, joka yrittää kunnaria itsekin, kyseessä on kamppailu pelimekaniikkaa, eikä tekoälyä vastaan. Jos osut ensin, voitat varmasti, vaikka joudutkin mureuttamaan vastustajaa pitkään työkalulla, joka teloitusvideossa tappaisi kertalaakista. Jos vastustaja osuu ensin, voit kiroilla ja huutaa ja painella kaikkia nappeja, ja lopputulos saattaa silti olla se, että aina ennen kuin Lambin kärsimysanimaatio loppuu, vastustaja saa perille uuden iskusarjan. Hyvällä tsäkällä pääset karkuun ja nurkan taakse, jolloin peli saattaa arpoa, että nyt kukaan ei sinua näe.

Manhunt 2 ehdottomasti sijoittuu hiippailujen jumbosarjaan. Nelosella alkavalta pistemäärältä sen pelastaa tarinan ohella se, ettei se oletusvaikeustasolla aiheuta hermostosyöpää, toisin kuin eräät pelit. Tekoälystä hädin tuskin voidaan puhua. Harhaa siitä, että tässä pelataan kohtalokasta kuurupiiloa elävien, hengittävien vastustajien kanssa, ei synny. Poistu selkeästi merkityiltä turva-alueilta, tai pidä liikaa mekkalaa - ja suustaan pahat zombit suuttuvat. Kampanjan mittaan pelistä tulee vaikeampi, mutta viimeistään kun tilanteet oppii ulkoa, ovat ne läpihuutojuttuja. Mahdollisuudet leikkiä pelin ominaisuuksilla olenkin melkein jo luetellut. Joitain esineitä voi heitelläkin. Jokin teollisuusjyrä saattaa toimia sekä houkuttimena että teloituskeinona, kunhan sen laittaa päälle, napista. Mukana on myös pientä ongelmanratkaisua! Harvassa ovat ilon hetket.



Manhunt 2:ssa myös räiskitään usein alkujäykistelyjen jälkeen. Ensimmäisiä kolmiulotteisia Grand Theft Autoja kritisoitiin ammuskelun kömpelöstä toteutuksesta, joten arvaas mitä?! Niin, no, ammuskelu sentään toimii, toisin kuin lähitaistelu. Kontrollit ovat niin kohmeloiset, ettei sujuvaa ole kääntyminenkään, mutta parhaaseen konsolihuttutyyliin räiskintäosuudet pelaavat itsensä läpi. Automaattitähtäyksen ansiosta pelaajan ei tarvitse edes tietää missä viholliset ovat, vaan muistaa painaa lukitusnappia.

Olisi oivaa, jos Manhunt 2 noudattaisi jotain tiettyä ohjesääntöä, eikä tekisi asioita miten milloinkin. Jos sekä lähitaistelu että ammuskelu olisivat riskaabeleja vaihtoehtoja, mutta jo yksi kirveenisku tai luoti tappaisivat, taistelu voisi olla mielenkiintoinen lisä hiippailun rinnalle; tiedäthän, realistisen toteutustavan vuoksi. Nykymuodossa taistelu on joko paniikissa huitomista mokan jälkeen, tai kuivien vihollisryppäiden pyssyttelyä Rambon ja suojia hinkkaavan kyylän välimuotona. Toteutus on niin kömpelöä, ilotonta ja yllätyksetöntä, että silmiensä edessä voi nähdä sen palaverin, jossa Rockstar keksi, että Manhunt 2 myy kohun voimalla, lomautetaan siis tiimin visionäärit.

Manhunt 2 on tarkoitettu joulumarkkinoille 2007, mutta se onnistuu tuntumaan PlayStation 2:n julkaisupeliltä, jonka ei ole tarkoituskaan olla kuin esimakua siitä, mitä supertehokkaalla konsolilla vielä nähdäänkään. On kuin rutiinit tämän sukupolven pelien kyhäämiseen eivät olisi vielä muodostuneet. "Miksi tässä ohjaimessa on kaksi tattia? Idea: mitä jos kameraa kontrolloitaisiin oikeanpuoleisesta? Ei. Pistetään sittenkin hahmo kurkkimaan siitä nurkkien taakse." Kaikki mitä Rockstar ei osaa, tiivistyy tässä, ja kaikesta minkä Rockstar tekee hyvin, ei ole mukana kuin jämäpaloja.