Nintendon Mario Tennis -peleillä on pitkät ja jalot juuret, jotka juontavat juurensa aina kämäiselle Virtual Boy -konsolille saakka. Pelisarjan suosio ei ole mitenkään yllätys, sillä kivan näköiset, monipuoliset ja vauhdikkaat tennispelit yhdistettynä suosittuihin Nintendo-hahmoihin ovat jo paperilla voittava yhdistelmä.


Sarjan edellinen peli, Mario Tennis Ultra Smash, sai kuitenkin kylmän vastaanoton. Se tuntui lähinnä pelin luurangolta, jossa oli liian vähän hahmoja, pelitiloja ja oikeastaan kaikkea muutakin. Niinpä Mario Tennis Aces löytää itsensä hieman yllättävästä tilanteesta: sen odotetaan palauttavan pelisarja taas raiteilleen. Operaatio on enimmäkseen onnistunut, vaikka kokonaisuus onkin hieman rosoinen.



Mario Tennis Aces ei ole mikään aivan tavallinen tennispeli. Itse asiassa tavallista perustennistä Mario-hahmoilla ei voi edes pelata, vaan kaikki pelitilat sisältävät enemmän tai vähemmän pelin lennokkaita erikoisideoita. Yksinpelinä toimivan tarinatilan ohella voi pelata turnauksia, kaksin- tai nelinpelejä jaetulla ruudulla tai netissä, sekä kokeilla Wii Sports ­-henkistä liikeohjaustilaa.


Mario Tennis Aces on yhdistelmä yllättävän monimutkaisia kontrolleja, sekä nintendomaisia ideoita. Ohjaimen kaikki napit ja kontrollit on valjastettu käyttöön tarjoamaan erilaisia lyöntityyppejä, erikoislyöntejä, lyöntien peruutuksia ja ties mitä muuta. Näin pelistä löytyy mukavasti syvyyttä ja sen taitokatto on saatu korkealle, mutta samalla oppimiskynnys on yllättävänkin korkea ja vielä tuntien pelaamisen jälkeenkin huomasin, että välillä aivan kaikkea ei vain pysty nopeatempoisissa matseissa muistamaan. Toki sitten vastustajan tuulettaessa pistettään muistaa, että ai niin, olisin voinut tehdä asialle jotain, mikä ei varsinaisesti vähennä harmitusta.

Kokonaisuus kuitenkin toimii. Pelin selkärankana toimii erikoislyönneille voimaa antava mittari, jota ladataan olemalla hyvä tenniksessä. Jos ehtii lyöntipaikalle ennakkoon lataamaan voimaa lyöntiinsä – jolloin ei voi enää liikkua – mittari kasvaa. Mittarin avulla taas voi paukutella menemään kovia erikoislyöntejä, jotka vastustajan pitää torjua oikea-aikaisesti, ettei tämän maila ota vahinkoa. Supermittarilla voi myös hidastaa aikaa, jolloin ehtii helpommin vaikka kentän toiselle laidalle ohjattuun megalyöntiin.


Jokaisella hahmolla on omat erikoiskykynsä, joiden avulla voi vaikka teleportata kentän toiselle laidalle iskemään epätoivoisen viimeisen iskun läpi menevään palloon. Niiden ajoitukset ovat sangen tiukkoja, eikä kyse ole mistään automaattisista ”paina nappia, voita peli” -tempuista. Hahmoilla on myös omat pelityylinsä. Bowser on hidas, mutta suurikokoinen ja täten ylettyy palloon kauempaakin. Hänellä on myös voimaa, joten iskut lähtevät vauhdilla. Boo-kummitus taas on heiveröisempi, mutta osaa iskeä palloon sellaiset kaaret, että isku voi lopulta päätyä aivan eri puolelle kenttää kuin mihin se oli tähdätty.

En rehellisesti sanoen olisi odottanut, että Nintendon julkaisema urheilupeli olisi näin monipuolinen ja -mutkainen. Mistään koko porukan ”ota ohjain käteen ja osaat pelata” -pelistä ei todellakaan ole kyse, vaan Mario Tennis Aces vaatii yllättävän paljon opettelua ja harjoittelua. Tätä harjoittelua voi harrastaa turnausten ohella myös yksinpelitilassa, joka on ikävästi pelin heikoin osa-alue.




Tarinatilassa Wario ja Waluigi ovat löytäneet paikallisesta pyramidista kirotun tennismailan, joka riivaa heidät ja Luigin ykkösellä. Mario ja Toad lähtevät kiertämään maailmaa ja etsimään voimakiviä, joiden avulla tennismailan voi ehkä pysäyttää.

Edessä on muutama kymmenen erilaista haastetehtävää, jotka käytännössä toimivat pelin tutoriaalina. Kyse ei kuitenkaan ole hirveän avuliaasta tutoriaalista, sillä peli ei suinkaan ennen matseja opasta, että nyt vastaan tulee tricky-tyypin pelaaja, joka osaa kimmotella yliluonnollisen hyvin palloja kentän keskellä törröttävästä laivan mastosta, ja tämän voittaakseen kannattaa itse asiassa vain yrittää rikkoa sen maila voimalyönneillä.


Tästä johtuen useat pelin kentistä tuntuvat aluksi turhauttavan vaikeilta, sillä kyse on vähemmän tenniksen pelaamisesta ja enemmän puzzleista, joiden ratkaisu pitäisi yrittää keksiä itse niin sanotusti elävissä ja liikkuvissa tilanteissa. Ratkaisut eivät ole mitenkään itsestäänselviä ja on ihan mahdollista sissittää tiensä läpi hammasta purren ja ärräpäitä heitellen oppimatta sitä läksyä, mitä peli yritti opettaa. Läksyt ovat kuitenkin erittäin hyödyllisiä ja ilman niiden oppimista varsinkin nettipelissä kyyti on kylmää.

Mukaan on ripoteltu myös yksittäisten taitojen ympärille rakennettuja minihaasteita, joissa pitäisi vaikka osata sijoitella palloja hyvin tarkasti kohdealueille. Jälleen, peli ei mitenkään sen tarkemmin viitsi opettaa, mitkä lyöntityypit soveltuvat tehtävään tai miten tarkkoja lyöntejä saadaan aikaan, vaan kaikki jätetään pelaajan itsensä opeteltavaksi. Ei ihan sitä parasta pelisuunnittelua, mielestäni.


Paperilla yksinpeli tuntuu hauskalta idealta, sillä tenniksen keinoin käytävät taistelut junasta lumipalloja heitteleviä Shy Guy -laumoja tai laivan kannella riehuvaa jättimustekalaa vastaan kuulostavat todella hauskoilta. Osa tehtävistä onkin viihdyttäviä ja hauskoja, mutta turhan moni tuntuu keinotekoisen vaikeilta ja huijaavan tekoälyn täyttämiltä ärsykkeiltä. Kun epäonnistuneen tehtävän jälkeen pitää vielä aina palata latausten kautta kartalle kuuntelemaan Toadilta ”koita lyödä pallo sinne, missä vastustaja ei ole” -tason tipsejä, V-käyrä kohoaa välillä yllättävän nopeasti ja jyrkästi.

Onneksi tarinatila ei ole ainoa tapa pitää hauskaa yksin, sillä mukana on myös tekoälyn vastustajien täyttämiä turnauksia. Ne ovatkin paljon viihdyttävämpiä, sillä niissä pääosassa on tennis. Turnauksissa saa myös valita, haluaako pelata niitä puhtaalla ruohokentällä tai vaikka lumisella rautatieasemalla, jossa ohi kulkevat matkustajat välillä lyövät palloa takaisin lennon aikana.


Mario Tennis Acesin paras pelitila on silti nettipeli. Yksittäisten matsien ohella pelissä pyörii säännöllisesti turnauksia ja liigoja, joissa voi mitata taitojaan moninaisten vastustajien kanssa. Suurin heikkous muuten hauskassa nettipelissä on, että peli ei tunnu kamalasti noteeraavan taitoeroja. Niinpä vastaan voi tulla aivan amatöörejä tai peliä 24 tuntia päivässä takovia ammattilaisia, joten pelikokemuksen taso vaihtelee voimakkaasti pelistä toiseen.

Testijakson aikana pelaaminen sujui enimmäiseen ongelmitta, vaikka mukaan mahtui myös muutamia turhauttavan lagisia matseja. Kun kyse on erittäin nopeatempoisesta ja tarkkaa ajoitusta vaativasta pelistä, pienikin verkkoviive tappaa välittömästi nautinnon pelikokemuksesta.




Mario Tennis Aces on valitettavan ristiriitainen paketti, eikä sitä voi mitenkään kautta rantain suositella kaikille pelaajille. Tämä on harmi, sillä monen aiemman Mario Tennis -pelin kohdalla näin pystyi huoletta tekemään. Viehätys riippuukin pitkälti siitä, mitä peliltään haluaa. Jos kaipaa vain yksinpeliä, edessä on hieman tyhjempi arpa. Tarinatila on kovin lyhyt ja sen pelaa läpi helposti illassa tai parissa. Uudelleenpeluuarvoakaan ei kamalasti löydy, sillä mitään vaihtoehtoisia reittejä tai salaisuuksia ei tunnu olevan.

Niinpä peliarvo on revittävä moninpelistä. Näin koettuna pelaaminen toimiikin paljon paremmin, ja hieman yllättäen Mario Tennis Aces tuo mieleen tappelupelit mittarinhallintansa ja erikoisliikkeidensä ansiosta. Tämä toki tarkoittaa, että puhdasta tenniskokemusta kaipaavat eivät tule saamaan haluamaansa, mikä on harmi. Uskon kuitenkin, että jos peliä lähestyy avoimin mielin, Mario Tennis Acesin nopeatempoinen, värikäs ja monipuolinen näkemys tenniksestä tulee hurmaamaan moninpelin ystävät.

Ehkä sitten ensi kerralla koko paketti on vähän tasapainoisempi.