Aina välillä tietyt pelit jäävät odottamaan sopivaa aukkoa pelaamista varten, unohtuvat kokonaan pöytälaatikkoon tai ilmestyvät huomaamatta jättijulkaisujen, kuten joulun hittipelien aikaan. Hellblade: Senua’s Sacrificen alkuperäisestä julkaisusta Playstation 4:lle ja PC:lle on kulunut jo lähes vuosi, mutta vastikään ilmestynyt Xbox One -versio antoi mainion tekosyyn kirjoittaa pelistä, joka ansaitsee jokaisen palstamillimetrinsä. Senua’s Sacrifice on rakkaudesta, ylitsepääsemisestä ja mielenterveydestä kertova toimintapeli, jonka ahdistavaa tunnelmaa voisi leikata helvetinveitsellä.




Ninja Theoryn, muun muassa Heavenly Swordista sekä DmC: Devil May Crysta tutun brittiläisstudion uusin tuotos on Hellblade: Senua’s Sacrifice. Tylsästä tittelistä huolimatta Ninja Theoryn lähestymistapa Hellbladeen on mitä mielenkiintoisin: Hellbladea on kuvattu “AAA-luokan indiejulkaisuksi”, viitaten tekijöiden haluun luoda AAA-luokan pelikokemus indiejulkaisun budjetilla ja “hengellä”. Käytännössä tämä on tarkoittanut suuremman budjetin audiovisuaalista tykitystä taiteellisesta rohkeudesta tinkimättä.


Ninja Theory on onnistunut AAA-luokan indiejulkaisun tavoitteissaan lähes täydellisesti, sillä Hellblade: Senua’s Sacrifice on erinomainen, mieleenpainuva pelikokemus joka rikkoo perinteiset julkaisumallit. Edes noin kymmentuntinen kesto ei häiritse, sillä juonivetoisesta pelistä on leikattu turha läski lihan ympäriltä: Senua kulkee tarinansa määräämää tahtia ja toiminta tuo siihen lähinnä interaktiivisuutta sekä tiettyä tunnelmaa. Risujakin löytyy ruusujen seasta: kriittisempi ihminen tuo esille turhan monotonisen taistelun, kankean ohjauksen tai satunnaiset bugit, mutta samanaikaisesti on kysyttävä, onko valituksilla niinkään väliä, kun pelin painopiste on jossakin aivan muualla.


Senua meloo kohti sumuista rannikkoa. Ympärilleen pelokkaana pälyilevä soturi on kaikesta päätellen kokenut kovia: traumatisoituneen naisen maihinnousua kommentoi useampi ääni pään sisällä, eikä lantiolla roikkuva irtopää herätä suurta luottamusta vakaaseen mielenterveyteen. Tämä kaikki on tarkoituksellista, sillä Ninja Theory on pyrkinyt luomaan interaktiivisen, audiovisuaalisen kokemuksen psykoosista mielenterveysammattilaisten avulla. Senua kärsii jatkuvista aistiharhoista, on kyse sitten korviin kuiskuttelevista äänistä tai visuaalisista harhakuvista. Harhat sekoittuvat erottamattomasti todellisuuteen, eikä pelaaja ole pian itsekään varma, missä todellisuuden rajat menevät: onko Senuan koko matka harhaa, ovatko vaarat todellisia ja äänet ikiaikaisten demonien harhautuksia, vai onko totuus jossakin välissä? Audiopuolen toteutus pääsee täyteen loistoonsa, kun pelatessa lyö kuulokkeet korville, jolloin äänet kuiskuttelevat todenmukaisesti ympärillä.



Vieraalle maalle rantautuneella Senualla on selvä päämäärä: lantiolla roikkuvasta pussukasta löytyy edesmenneen rakkaan irtileikattu pää, joka tulisi kuljettaa Helan, tuonelan jumalan, luokse. Senuan toiveena on palauttaa kuollut rakas takaisin elävien kirjoihin, tai vähintään saattaa tämä mukavampaan tuonpuoleiseen. Kuolemanjumalaa ei noin vain määräillä, joten edessä on haasteiden täyttämä sankarin matka. Hellbladea on verrattu monesti Dark Soulsiin, kiitos kolmannen persoonan toiminnan sekä erikoisen kuolemismekaniikan (josta enemmän tuonnempana), mutta tarinallisesti Hellblade muistuttaa varsin paljon toista toimintaklassikkoa, The Shadow of the Colossusta. Molemmissa peleissä nuori sankari matkaa ikiaikaiseen maahan vaatiakseen jumalalta rakkaansa henkiinherättämistä. Yhtenäisyyksiä on myös pelien harmaassa, vieraannuttavassa tunnelmassa.


Juoni itsessään on hyvää perustasoa, mutta suitsutus ansaitaan erinomaisella tarinankerronnalla: käytännössä jokainen tarinankerronnan osa-alue on toteutettu virheettömästi. Dialogia on runsaasti, sillä Senuaa mollaavat, härnäävät ja vähättelevät äänet ovat alati läsnä, mutta muutamia yksittäisiä lauseita lukuunottamatta dialogi on aina tyylikästä, luontevaa ja sopivan kertovaa. Päänsisäiset äänet, takaumat ja Senuan pohdinnat valaisevat sekä hahmoja että menneitä tapahtumia juuri sopivasti, että pelaajalla on tarpeeksi oljenkorsia joihin tarttua omissa päättelyissä. Mitään ei kuitenkaan syötetä valmiina saati väännetä rautalangasta.

Höpinöiden lisäksi maailma kertoo jatkuvasti omaa tarinaansa: kelttiläinen Senua on matkannut skandinaavisten viikinkien synnyinmaille, jossa vuoret ja vuonot henkivät kylmän karua tarinaansa. Kepukoista ja eläinten kalloista rakennetut shamanistiset esineet täyttävät painajaismaiset metsät samalla kun pilkkopimeät luolastot kaikuvat epäinhimillisiä rääkäisyjä. Tuhansien haaksirikkoutuneiden laivojen rannat sekä aneleviin asentoihin palaneet ihmisjäänteet antavat vieraannuttavan tunteen ajallisesti pysähtyneestä, toispuoleisesta viikinkihelvetistä, jossa lepää jokin ikiaikainen paha, jota ei voi ikinä voittaa, ainoastaan vältellä. Äänipuolella rummutukset, muinaisskandinaviset huudahdukset sekä dronehtavat ambientit äänivääristymineen vain lisäävät tunnetta entisestään. Harvoin soiva, mutta sitäkin tunnelmallisempi soundtrack kohottaa omalta osaltaan jokaisen säestämäänsä kohtauksen.


Kokonaisuutena Hellblade on ennen kaikkea kauhua. En kuitenkaan puhu mistään Outlastin kaltaisesta säikyttelystä tai Resident Evilin zombiekoirista, vaan esimerkiksi Robert Eggersin ohjaaman erinomaisen VVitch-elokuvan kaltaisesta kauhusta, johon kuuluu jatkuva ahdistuneisuus. Painostava äänimaailma, erilaiset harhat ja vääristymät, sankarin mureneva psyyke ja skandinaavisen helvetin näkymät aiheuttavat jatkuvasti erilaisia ahdistuksen tunteita. Välillä mennään hienovaraisemmin kuiskutellen, toisinaan taas lujaa ja päin näköä, mutta tarkoituksena on aina epämiellyttävyyden saavuttaminen.



Hyvän sankaritarinan tavoin Senua ei matkaa helvetin läpi iloiten, vaan sankaria koetellaan jokaisella mahdollisella tavalla. Kun nuori soturi kompuroi, vaikeroi ja luhistuu maahan kirkuen psykoosin aiheuttamista painajaisista, ylös noustessa askeleet tuntuvat ansaitulta. Senuasta löytyy niin moniulotteisia tasoja, puhdasta määrätietoisuutta kuin hienovaraista tyylikkyyttä, etten ihmettelisi jos hahmo nousee vuosien saatossa tunnetuimpien ja arvostetuimpien pelihahmojen riveihin. Aivan omaa laatuaan on Senuan motioncapturoinut Melina Juergens, jonka näyttely herättää hahmon todella eloon.


Liikkeenkaappauksen lisäksi myös muu audiovisuaalinen anti on hätkähdyttävää. Esimerkiksi suttuisista tekstuureista voisi taas valittaa, mutta eipä puunrungon pikselimääristä juuri välitä, jos alueet heräävät eloon tyylikkäillä efekteillä, vaikuttavilla sääolosuhteilla, skandinaavista pakanapainajaista henkivällä vihollisdesignilla ja Senuan psykoosia kuvaavilla harhoilla. Matkan varrella kohtasin esimerkiksi kiviportteja, joista kulkiessani maailma tuntui yhtäkkiä muuttuneen edessäni hyvin hienovaraisella tavalla. Eikö tuo portti ollut juuri suljettu? Myöhemmin, jäljittäessäni tulijätti Surtria luulin nähneeni kasvot virtaavassa vedessä. Maailma on kauttaaltaan täynnä hienovaraisia jippoja ja vääristymiä, joilla pelaaja kokee epävarmuutta omista aisteistaan. Valoisimpinakin hetkinä Senuan maailma tuntuu yhtä vieraannuttavalta kuin auringonpaiste sateen keskellä.


Ihastuttavasti Ninja Theory on myös äkännyt pienen, mutta tehokkaan tavan lisätä immersiota: Hellbladesta ei ole yhtä ainutta button promptia, eli kuvaruutuun ilmestyvää “paina X:ää kiivetäksesi tikkaat” -tyylistä kehoitetta. Kehoitteet ovat tavallisesti näppärä tapa ohjata pelaajaa eteenpäin, mutta kuvaruutuun ilmestyvät viestit myös irtaannuttavat pelaajan jatkuvasti pelimaailmasta. Kehoitteiden tavoin myös koko hud (eli esimerkiksi tähtäin, numerot tai palkit ja minikartta) on poissa immersion vahvistamiseksi. Visuaalisten kehoitteiden ja elinpisteiden sijaan Senuan ääniharhat vinkkaavat pelaajaa hahmon tilasta.



Pelillisesti Hellblade on tarinapelien paremmasta päästä, mutta kolmannen persoonan toimintapeleihin verrattuna mekaniikat ovat hieman ankeita ja kankeita. Toiminnassa ei sinällään ole valittamista, Senua kun hyökkää ja väistelee pitkälti samoin kuin kaikissa muissakin genren peleissä. Vihollistyyppejä on kuitenkin tarjolla vain muutamia, eivätkä välillä loputtomilta tuntuvat vihollisaallot edistä tarinaa. Hyvänä puolena vastustajia tarjoillaan monesti juuri oikeina hetkinä: kun Senua löytää uutta voimaa jatkaa, peli tarjoaa häppöisiä rivivihollisia teurastettavaksi; toisinaan ylimielinen hahmo taas hukutetaan hirviöihin. On myös kehaistava pelin nättiä animointia, mikä tekee jokaisesta yhteenotosta näyttävän.


Senuan mielen täytyy leikata terävästi kuin miekanterän, maailma kun on ripoteltu täyteen pieniä puzzleja. Aivopähkinät eivät juuri aiheuta harmaita hiuksia, monimutkaisimmatkin kun selviävät muutaman minuutin pähkäilyllä. Vaikka pelillisesti erilaisten symbolien metsästäminen ympäristöistä alkaa toistaa itseään loppua kohden, nautin siitä miten puzzlejen eriskummallinen logiikka sekä yliluonnolliset vastaukset istuivat Senuan hämärään, toispuoleiseen maailmaan ja murenevaan psyykeen.

Mätkinnästä ja pohdinnasta huolimatta Hellblade on ennen kaikkea ahdistava, kauhua henkivä kokemus. Senuan mielenterveysongelmien ja maailman lisäksi kauhu on yritetty myös mekanisoida osaksi pelikokemusta. Ennen julkaisua pelintekijät ilmoittivat, että Hellbladessa olisi eräänlainen permanent death, eli lopullinen kuolema. Käytännössä tämä tarkoittaa että jos Senua kuolee liian useasti, ruutuun lävähtääkin lopullinen game over, ja pelaaja joutuu aloittamaan matkansa alusta. Jälkikäteen on kyllä mediassa myös puhuttu, ettei kyseistä mekaniikkaa pelistä välttämättä löydy. Pelistä kiinnostuneiden ei kannata aihetta liiemmilti tutkia tahi sillä päätään vaivata, sillä takaraivossa kytevä kuolemanpelko on hauska tunne, eikä peli ole muutenkaan järisyttävän vaativa. Keskivertopelaaja selviää pelistä läpi vain muutamalla kuolemalla, kunhan ottaa taisteluissa rauhallisesti, eikä säntäile ihan minne sattuu.




Hellblade: Senua’s Sacrifice on virkistävän erilainen kokemus. Hellblade ei ole täydellinen peli, siitä pitävät huolen turhan yksitoikkoinen taistelu sekä itseään toistavat puzzlet. Nipotukset ovat kuitenkin pieniä, kun käsissä on näinkin tiivis kokonaisuus, jonka jokainen osapuoli palvelee suurempaa päämäärää. Senuan seikkailu on koskettava ja jännittävä tarina mielenterveysongelmista, pysäyttämättömästä sankarista ja musertavan ahdistavasta helvetistä.

Hellblade muistuttaa tässä tapauksessa takavuosien klassikko Spec Ops: The Linea. Molemmat ovat juonivetoisia, suuria teemoja älykkäästi käsitteleviä teoksia, joiden audiovisuaaliset nerokkuudet vahvistivat pelaajan immersiota. Molemmissa peleissä oli kuitenkin pelipuolella turhaa toistoa, jonka pitäisi rokottaa kokonaispistemäärää kylmän loogisesti ajateltuna. Kaikki plussat ja miinukset eivät kuitenkaan ole samanarvoisia, jonka vuoksi voinkin hehkuttaa Hellbladea täysin riennoin. En ikinä päässyt antamaan arvostelussa Spec Ops: The Linelle sen ansaitsemaa viittä tähteä, mutta Hellblade: Senua’s Sacrificen kohdalla pääsen.