Aluksi oli New World Computing ja King’s Bounty. Sitä seurasi menestyksekäs pelisarja Heroes of Might and Magic, joka suurelta osalta pohjautui King’s Bountyyn. Nyt lopulta on alkuperäinen King’s Bounty saanut jatko-osan, The Legendin. Paljon on vettä virrannut välissä ja pelit jakautuneet eri pelitaloille. Olisi ihme, jos tämä peli ei ottaisi vaikutteita alkuperäisen King’s Bountyn ohella myös Heroes of Might and Magicista. Sitä ihmettä ei valitettavasti ole tapahtunut, vaan lainaa on otettu, paljon. Kopioinnissa ei toki ole mitään pahaa, jos sen tekee laillisesti ja hieman parantaen alkuperäisteosta. Laillisuudesta en tässä tapauksessa tiedä, mutta sen voin kuitenkin sanoa, että mitään mullistavaa ei tällä ole auringon alle lähdetty tuomaan.





Pelin tarina noudattaa hyvin perinteistä linjaa. Olet kansakunnan viimeinen toivo, juuri valmistunut räkänokkaritari. Tehtävänäsi on rauhan tuominen rotujen välille ja siinä sivussa aarteiden metsästys. Aluksi saat juoksupojan hommia, ja niitä onnistuneesti suoritettuasi kuninkaasi alkaa nähdä todellisen ritarin luonteesi - ja vastuusi kasvaa. Tarina, ja sen alkupuolisko, on tämän pelin iso ongelma. Pelin ja tarinan alku on liian pitkä ja täynnä hyvin turhauttavaa paikasta toiseen juoksentelua. Oikeasti mielekkäät, ja miehekkäät, tehtävät loistavat alkupuoliskolla poissaolollaan. Tehtävien kirjo on kieltämättä laaja, mutta esimerkiksi lehmien vieminen lihansyöjäkasveille, jotta ne jättäisivät puutarhurin tilukset rauhaan, on hyvin kaukana sankarillisen ritarin arkirutiineista. Ainakin minun näkemissäni päiväunissa. Pelin tehtävät kyllä kehittyvät, mutta kehityksen myötä myös kuljettavat välimatkat pitenevät. Hyvin usein myöhempienkin tehtävien mielekkyys katoaa turhaan paikasta toiseen juoksenteluun. Suunnistus pelimaailmassa on mielestäni toteutettu ala-arvoisesti, ja monesti jouduin etsimään tehtävää aivan liian pitkään.

Pelillisesti suurin muutos aiempiin saman kastin peleihin on vuoropohjaisen liikkumisen poistaminen. King’s Bountyssä pelaaja ja muut vastaantulevat eläjät liikkuvat maailmassa vapaasti, ilman sen suurempia rajoituksia. Tämä nopeuttaa pelin etenemistä huomattavasti. Suoraan sanoen vuoroliikkuminen yhdistettynä pelissä oleviin pitkiin välimatkoihin olisikin tappanut viimeisenkin mielenkiinnon tehtävistä. Urhean sankarimme ohjastaminen käy kovin tutulla klikkaa ja liiku -tyylillä. Pelaajasta riippuen pelistä löytyy taisteluita joko riittävästi tai kyllästymiseen asti. Pelaajalla on mahdollisuus monesti kiertää vastaan tulevat hirviölaumat, mutta ennemmin tai myöhemmin ne kaikki on kuitenkin kohdattava. Liian usein vastaan tuleva hirviölauma on liian paljon sankarimme joukkoja huonompi, joten taistelusta katoaa hohto. Vaikeustason nosto lievittää tätä ongelmaa, mutta silti nämä mitättömän helpot hirviölaumat usein vain hidastavat päätehtävien suorittamista.

Taistelut on pelissä toteutettu mallikkaasti, tosin muista vastaavista peleistä tutulla vuorosysteemillä. Pelaajalla on mahdollisuus yksikköhyökkäyksien lisäksi käyttää loitsuja ja kutsua henkimaailman otuksia apuun. Taisteluissa olisin pelin graafiselta puolelta toivonut hieman enemmän panostusta. Eri joukkotyyppien näyttävät ominaishyökkäykset näytetään pelissä lähikuvina vain ensimmäisellä hyökkäyskerralla, sen jälkeen taistelu latistuu vuoropohjaiseksi mättämiseksi. Joukkotyyppejä pelistä löytyy vähintään riittävästi, aina metsän haltioista syvimpien luolastojen paholaisiin. Eri joukkotyypeillä on myös omat erityistaitonsa. Esimerkiksi kiirastulesta kaapatut pirulaiset ovat vahvimmillaan tulen kanssa touhutessa. Nämä erikoisominaisuudet yhdistettynä taitavaan loitsujenkäyttöön mahdollistavat erilaisten taistelustrategioiden käytön. Esimerkiksi tuliperäisiä hyökkäyksiä on viisasta pohjustaa vastustajan tulensietokykyä heikentävillä loitsuilla. Onnistuneiden taisteluiden myötä omien joukkojen moraali kasvaa, ja sankarimme saa lisää johtamiskykyä. Johtamiskyvyn myötä pelaaja pääsee sijoittelemaan vapaammin joukkojaan taisteluiden alkuasetelmissa, mikä taas nostaa entisestään taktikoinnin mielekkyyttä.





Visuaalisesti peli tarjoaa perustason karkkia. Mitään mullistavaa ei tältäkään saralta vastaan tule, vaan vastaavan tasoista grafiikkaa on genressä nähty jo parin vuoden ajan. Kun kameran säätää lähelle, saa näkyviin ihan kivoja maisemia, mutta valitettavasti pelattavuuden kannalta paras yläkuvakulma jättää suuren osan näistä maisemista piiloon. Pelialueilla ympäristö vaihtelee, ja jo ympärilleen katsomalla pystyy päättelemään, mille rodulle kyseinen alue kuuluu. Pelimaailmaan on myös upotettu piristävän paljon liikettä. Oravat juoksentelevat puusta toiseen ja perhoset lentelevät. Pelissä on myös vuorokaudenajat, tosin yöllä ei muutu mikään muu kuin valon määrä.

Pelin suurin kompastuskivi on sen äänipuoli. Pelissä ei ole juuri minkäänlaista ääninäyttelyä, ja sitä kautta mielenkiinto pelin tarinaan on koetuksella. On hyvin erikoinen ratkaisu kuljettaa pelin tarinaa ja vuoropuheluita ilman minkäänlaisia ääniä. Itseäni ainakin alkoi puuduttaa koko näytön mittaisten tekstien lukeminen, etenkin tarinan alkuvaiheessa, kun tekstien sisältö oli turhaa lätinää. Laiskan äänisuunnittelun myötä pelissä esiintyvät, muuten hyvin mielenkiintoisen oloiset hahmot jäävät etäisiksi. Myöskään tarinaan upotetut vitsit eivät pääse oikeuksiinsa pelkän tekstin muodossa. Äänipuolella löytyi hienoisia eroja eri rotujen hallitsemien alueiden väliltä. Haltiamaailmassa soi taustalla upea klassinen, ja peikkojen kylissä hilpeä trullimusiikki. Taisteluihin oli ääniosasto saanut sentään jonkinlaista ähkintää värittämään lyöntejä, mutta enemmänkin olisi vaivaa voitu nähdä.

Kokonaisuutena King’s Bounty on varsin tasapaksu tekele. Mitään mullistavaa ja uutta peli ei valitettavasti tarjoa ja ne perusasiat mitkä toimivat, on nähty jo Heroes of Might and Magic -peleissä. Liian paljon on menty sieltä mistä se aita on jo valmiiksi ylitetty, ja monesta kohdasta näyttää työaika loppuneen kesken. Peligenren suurkuluttajille peli voi jotenkin maistua, mutta roolipeleihin tutustumista en suosittele tämän pelin kautta.

Teksti: Tero Hyttinen