Mortal Kombat -arvosteluihini tottuneet hämmentyvät, kun en tanssikaan tangoa tilittäen tauotta perversioistani. Kuivan asiallista linjaa ei sovi tulkita siten, että ajatukseni olisivat sumenneet, tai että tinkisin objektiivisuudesta. Annoin Mortal Kombat: Deceptionille liki täydet pisteet silloin, kun kaksintaistelupelien pelaaminen netissä oli läpimurto tieteen alalla. Pari vuotta sitten myönsin lähes yhtä kovat pisteet Mortal Kombat: Armageddonille, joka kuuluu yhä elämääni kuin ruikutus ja kofeiini. Jos Armageddon ansaitsisikin hirmupisteet jo vuoksi nelikätisen naaraan, joka on minulle Se Ainoa Oikea tavalla jolla eräs toinen tyttö on eräälle Larsille, ei tässä ole puolenkaan totuutta: tekemistä tarjottiin niin hengästyttävät määrät, että kyllästyminen olisi virhe persoonallisuudessa. Kiitos hahmonluonnin, saatoin jopa repiä irti käsivarren syvästi halveksumaltani Teräsmieheltä ja hakata sitä sillä siihen ladonoven levyiseen hiiren***luleukaan. Mitä uutta muka tuo maailmaan Mortal Kombat vs. DC Universe?



Kuten tosihemmot tietävät, DC Comicsin sarjakuvissa rinnakkaisulottuvuudet kuuluvat viralliseen tarinajatkumoon. "Mortal Kombat" taasen on turnaus, jossa toisen ulottuvuuden valloittajat haastavat maapallon asukkaat: panoksena on todellisuuksien kohtalo. DC:n kova käpy Darkseid ja kombattien keisari Shao Kahn kokevat tappion samalla hetkellä ja samalla tavalla omissa kaikkeuksissaan. Konnat sulautuvat yhteen uudeksi olennoksi, Dark Kahniksi. Yhdistyä alkavat ne uni- tai multiversumitkin.

Loogista kuin sika pienenä. Ikävää tosin, että mikäli matseista ja välinäytöksistä koostuvaa tarinatilaa on oikein tulkitseminen, kummassakaan universumissa ei asu kuin reilut kymmenen käppänää, eli taistelijat ja pari kolme sivuhahmoa. Kombatantteja ovat Scorpion, Sub-Zero, fucking Liu Kang, Rayden, Shang Tsung, Sonya, Jax, Kitana, Baraka ja Kano. Pyjamabileitä pitävät Teräsmies, Batman, Ihmenainen, Salama, Vihreä Lyhty, Kapteeni Marvel, Jokeri, Kissanainen, Lex Luthor ja Deathstroke. Näin suppea ja löysä hahmovalikoima on tragedia. Luthor – kaksintaistelupelissä - samaan aikaan kuin Tuomiopäivä ja Lobo puuttuvat?! Jos kombatanteista kehtaa edes puhua, niin allekirjoittaneen kahdestakymmenestä henkilökohtaisesta suosikista uupuu 85 prosenttia.

Tarina on yllätyksetön, ei aivan niin oiva kuin ne pari lausetta 90-luvun kombateissa, mutta asiansa se ajaa, siis päinvastoin kuin japanilaisten mätkintöjen blondijuonet. Tarinatila antaa hahmoille kivekset tai munasarjat, tekee taisteluista merkityksellisiä. Kivan näköisellä peligrafiikalla tehdyt välivideot ovat elokuvamaisen ilmeikkäitä pärjäten jopa klassikolle Mortal Kombat: Annihilation. Ääninäyttelijät herättävät molemman puolen pellet henkiin. Jokeri eritoten on hupaisa kuin piirrossarjoissakin. Pornotähdeltä kuulostava Kissanainen on ainoa poikkeus, joka loukkaa typsyn sooloseikkailuihin mieltyneitä. Mitään ei kuitenkaan mokata todella pahasti. Munakas, typerä, jämäkkä roskafantasia > hinkkilolitojen ja gangstajapsien kissaläpsinnät DTM:n vaahtobileissä.

Siihen kysymykseen vastataan suoraan, miksei kaikkivoipa terästorspo lyö hui Kangia tai taistelutaidotonta klovnia auringon ytimeen ihan jo vahingossa. Kantavana teemana on, että universumien yhdistyminen "siirtelee energioita", eli muuttaa voimasuhteita. Mutkia lyödään suoraksi myös käsitteellä "taisteluraivo", joka saa fiksummatkin hahmot lyömään ennen sinunkauppoja. Tarinat kestävät pari tuntia per puoli ja läpäisy avaa käyttöön mörssärihahmot Kahn & Darkseid. Sitten ei yksinäiselle, livettömälle juuri muuta tarjolla olekaan, kuin perinteinen arcade-tila loppukuvineen. Tietokone ei ole se miellyttävin vastustaja, mutta ei kyllä ikävinkään, kuten pian valitettavasti selviää.



Uusittu taistelujärjestelmä pyrkii risteyttämään kaksi- ja kolmiulotteiset kombatit. Ristiohjaimen nuoli ylös tarkoittaa hyppyä, kun tatilla samainen suunta johtaakin liikkeeseen syvyyssuunnassa. Hahmoilla on 3-4 hyökkäysnappia (Barakan ja Deathstroken nelosnapeista vedetään esille ase) ja 4-10 erikoisliikettä. Jos taitoa riittää, osaa spesiaaleista voi jatkaa pidemmällekin (Pro Move): matkaan saattaa lähteä toinen raketti, tai maata järisytetäänkin kahdella iskulla. Useimmiten matsit koostuvat loitsujen heittelystä ja syöksyjen ja teleporttien suorittamisesta, kunnes avoin paikka houkuttelee antamaan isän kädestä. Torjunnasta turvaa hakevat voi paitsi heittää haluttuun suuntaan, myös vetää mukaan uuteen lähitaisteluun (Klose Kombat), jossa hyökkääjä yrittää murjoa ja vastustaja torjua. Tämän pikkunäppärän kivi, paperi ja sakset -leikin ansiosta vereslihalle riepoteltua jengiä päästään silmäilemään lähempää.

Siirtymät areenoilla ovat interaktiivisia. Vaakatasossa toimivissa sellaisissa hyökkääjä ja puolustaja murjovat nappeja apinan raivolla selvittääkseen paljonko jälkimmäiseen sattuu – yleensä ei paljoa. Putoamiset toimivat kuten Klose Kombat sillä erolla, että mikäli puolustajalla käy säkä, häntäluun sirpaleita onkin pian hyökkääjän pernassa - olipa hän mikä mestaripelaaja tahansa. Kutsun tällaista "Mortal Kombat -huumoriksi", ja kaipaan kovasti kertalaakista tappavia kuolemanansoja.

Tarinaan kuuluvan "raivon" käyttö vaatii strategista silmää. Raivoenergiaa kertyy eri tavoin ja pelaaja saa päättää, pysäyttääkö sillä komboja, vai odottaako, että raivotila mahdollistuu. Muutamia sekunteja raivotessaan pelaaja on vahvempi ja pysäyttämätön: häntä voi satuttaa, muttei edes horjahduttaa. Raivo johtaa dramaattisiin, tunteita herätteleviin tilanteisiin, käytettiinpä sitä hyvin tai hyvin huonosti. Huono pelaaja voi raivota henkensä edestä, eikä voitto irtoa, paitsi jos lahjakkaampi pelaaja heittäytyy nenäkkääksi.



Muuan totaalipässien riemastuttava klaani on verrannut edellistä kombat-kolmikkoa puhelimen käyttöön: opettele numero ulkoa ja näppäile. Vaikken tätä allekirjoita, kerron kuitenkin, ettei DC Universe tarjoa listaa peruskomboista, vaan entistä vahvemmin rohkaisee luovuuteen. Hyökkäykset ketjuuntuvat toisiinsa kattavasti, teoriassa. Vastustajaa voi leipoa lättyyn, tämän voi heittää ilmaan superliikkeellä, hakkaamista voi jatkaa ja loppuun voi vielä ampua tulipallon tai ehkä pari, noin esimerkiksi. Kombohaaste-tilassa esitellään muutamia täysin nyrjähtäneitä mahdollisuuksia, joista useimmat ovat nakkisormille mahdottomia.

DC Universe on sujuvampi kuin Armageddon, joka oli sujuvampi kuin Deception. Hip. Hurraa. Jotkut meistä kylläkin rakastavat perinteistä jämäkkää jäykkyyttä. Joillekin "sulava ja kiihkeä" on sama asia kuin "käytännössä liian vaikea". Kyse ei ole vain siitä, että omien käsieni tilalla olisi räpylät. Aiemmissa nettikombateissa olen voittanut noin joka toisen matsin. DC Universessa voittosuhteeni oli 300 matsin jälkeen 2/3. Pointti on se, että vaikka olen muuttunut guruksi ainakin suhteellisesti ajatellen, en saa käytännössä aikaan senkään veroisia tuhokomboja, kuin mihin venyin aiemmissa osissa. Kun peli on liian "sujuva" eli nopea, sekava ja niin edelleen, en minä, eikä moni muu uskalla yrittääkään sitä, mikä vielä harjoitustilassa luonnistuu.

Mestariksi tulee vasta ajan mittaan, niin. Mutta jossain vaiheessa mieleen juolahtaa kysymys: haluanko edes oppia mitään todella hienoa, vai alkaako koko ralli olla osaltani tässä? Jopa heistä joille olen hävinnyt, vain murto-osa on käyttänyt kaikkia pelin mahdollisuuksia hyväkseen. Vähintään puolet matseista rakentuvat noin kymmenen hyökkäyksen ympärille, mikä varsin pian alkaa repiä suuta ammolleen. Edellisissä osissa ameebasta seuraavakin saattoi sentään vaihtaa taistelutyyliään. DC Universesta löytyy syvällisyyttä enemmän kuin pelaajistaan.



22 hahmoa saattaisi olla tarpeeksi, elleivät he, jotka eivät ole pässejä, olisi lampaita: "mää reilusta kamppailusta viis veisahan, mää kiinnostaa vaan ison pahan suden rooli". Scorpion, Sub-Zero ja Salama ovat kuumaa kamaa linjoilla. Reilua kymmentä hahmoa ei käytetä lainkaan. Vikaa on pelissäkin. Scorpion oli yksi ainoista asioista, joista en pitänyt Deceptionissa, ja nyt hahmo on entistä pahempi. Pelatessasi Scorpionia vastaan tarvitset hyvät silmät ja refleksit, tai sitten häviät - ellei vastustaja ole ameebasta edellinen. Monipuolisesti jäädyttävää Sub-Zeroa vastaan taistelu muuttuu hauskaksi, kunhan hahmon olemassa olevat heikkoudet oppii. Telesiirtyvä ja hyvin nopea Salama kaatuu useimmiten torjunnalla ja noin kahdella liikkeellä, mikä on tylsää, mutta sentään oikeus, sillä eivät Salaman pelaajat reilukerhoon itsekään kuulu. Taktikoivaa Salaman tai Scorpionin pelaajaa ei pysäytä mikään.

Suurin osa hahmoista on tasapainossa omassa keskiluokkaisessa kerhossaan. Mojovaa, että tämä on saavutettu persoonallisuuksia kunnioittaen. Teräsmies osaa noin kaiken mahdollisen, mutta on sen laatuinen idiootti (= kömpelö), että hänet voi piestä älykäs (= kirurgisen tehokas) kuulapää Luthorkin. Hölmöillä kikkailuilla varustettu Jokeri on heikko, anarkistinen hahmo, jolla pitää pelata anarkisesti, arvaamattomasti. Tyystin toisenlaista kieroutuneisuutta edustaa Shang Tsung, jolla ei ole räjähtävää voimaa, mutta monta toisiaan tukevaa tapaa saada vastustaja hikeentymään. Kombon päättäminen energioiden varastamiseen on suorastaan sikamaista, hyvässä mielessä.

Tietyillä hahmoilla, kuten säilä-Barakalla ja hitaasti ruoskivalla Kissanaisella tuntuu pärjäävän vähän paremmille pelaajille vain silloin, kun he Scorpioniin ja Salamaan tottuneina kokevat kulttuurishokin. Shokin syyksi menisin omankin menestykseni laittamaan. Kano esimerkiksi on hahmo, jota kukaan ei käytä, vaikka hänellä pystyy tekemään perusasiat (ampuminen ja syöksyminen) erittäin nopeasti ja bonuksena suorittamaan hämmentäviä vastaliikkeitä. Hämmennystä tuntui herättävän Ihmenainenkin, joka ei monipuolinen hahmo ole, mutta raju daami tanssietäisyydellä.

Päädyin käyttämään kuutta hahmoa vakituisesti ja neljää toisinaan. Mulkvistikolmikon jäseniä en herrasmiehenä edes kokeillut. Tässä on tarpeeksi vaihtelua minulle. Minä en muuta tarvitse viihtyäkseni pitkään. Paitsi erilaisia vastustajia - enemmän kuin kolmea sorttia vakituisesti, ja loppuja juhlapyhinä!



Kiitos teräsnössön possen, tämä Mortal Kombat ei kanna ikärajaa 18. Veri kyllä lentää jokaisen lyönnin yhteydessä. Erän päätyttyä häviäjän voi yhä tappaa, tai "murjoa sankarillisesti", jos hahmosi on partiopoika. Raajat tai päät eivät irtoile. Ottaen huomioon miten paljon grafiikka on kehittynyt sitten edellisen konsolisukupolven, uutukaista ei voi aivan maidoksi tuomita. Hahmot pilaantuvat hieman eri tavoin, mutta eräät heistä alkavat kolmannen erän lopussa muistuttaa jo Mel Gibsonin käsitystä messiaasta.

Viimeistelyliikkeitä on 40, eli enemmän kuin Deadly Alliancessa (2002), mutta vähemmän kuin Mortal Kombat 3:ssa (1995). Hahmoja oli näin vähän viimeksi Mortal Kombat 4:ssa (1998). Tarinatila on kiva, muttei peli pelin sisällä, millaisen kaksi edellistä kombatia tarjosivat. Minipelejä ei ole. Hahmonluontia ei ole. Vaihtoehtoisia asuja ei ole. Kokoelmaa avattavaa oheissälää (kuvia, videoita) ei ole. Bo Rai Cho'ta, Kabalia, Mileenaa, Reptileä, Sheevaa, Sindeliä tai kyberninjoja ei ole. Quan Chilla ei voi pelata, vaikka hän esiintyy välinäytöksissä - jotka ovat vähemmän väkivaltaisia kuin DC:n sarjakuvat. Kombo-orgasmeja ei tule. Puusilmäkin hoksaa, että Midwayn pojat ovat kuunnelleet antifanien ja Tekken-pellejen ivaa ja panostaneet kerrankin pelkästään pelattavuuteen, mutta minkäs teet, miehen sydän on salaisuuksien syvä meri: viihdyin viikon, nyt olen valmis palaamaan jäykemmän kaman pariin.