Pyytäessäni Lumoa arvosteluun, olin nähnyt siitä vain kivan näköisiä ruutukaappauksia ja lisäksi sen nimestä oletin, että pelillä on jonkinlaisia suomalaisyhteyksiä. Pelin tekijä on kuitenkin Gareth Noyce Triple Eh? -pelistudiolta ja julkaisija Rising Star Games, joten siinä menin pieleen (Päivitys: Enpäs mennytkään, Gareth elelee Tampereella). Peligenreksi aavistelin perinteistä tasoloikkaa ja siinä sentään tavallaan osuin oikeaan, luvassa oli nimittäin modernisoitu aikamatka lapsuuteen.


Heti latauksen alettua ruudulle lävähti Spectrum-grafiikkaa sekä kasettilatauksen ääniä 80-luvulta ja vaikka Lumo onkin grafiikoiltaan jotakuinkin nykypäivää ja tuore peli, tuolle vuosikymmenelle se tunnelmallaan johdattelee. Toinen vihje siitä, mitä tuleman piti, oli ennen pelaamista tehtävä valinta siitä, miten päähahmoa halutaan ohjastaa. Kyseessä on nimittäin isometrinen seikkailupeli, vanhojen klassikoiden kuten Head Over Heels ja Knight Lore tyyliin. Niitä minäkin aikanaan MSX:llä jonkun verran pelailin, vaikka Spectrumilta käännettyinä ne eivät grafiikoillaan huimanneet.




Pelin alku yllättää ja kasaritunnelmoinnista päälle jäänyt hymy jatkuu, kun päähahmomme vierailee retropelitapahtumassa, jossa katsellaan scenedemoja. Outo toimintahäiriö syöksee miekkosen toiseen maailmaan, pieneksi velho-olennoksi synkkään kivilinnaan. Paljon enempää pelaajalle ei sitten kerrotakaan. Kontrollit ottavat hetken aikaa tottua, sillä isometrisissä peleissä liikutaan väli-ilmansuuntiin, eikä hahmolla voi aluksi edes hypätä. Kannattaakin testata asetuksista eri kontrollivaihtoehtoja.


Tarkoituksena on selvitä läpi 400 huoneen esteiden, vaarojen, loikkien ja pulmien takaisin oikeaan maailmaan. Vaikka kameraa saa silloin tällöin inasen käännettyä, on kontrollisäädöistä huolimatta välillä aivan yhtä iso ongelma saada loikat onnistumaan kohdalleen kuin se, että selvittää, miten käsillä oleva pulma ratkeaa. Lukitusta perspektiivistä johtuen loikkakohdat saattavat jäädä välillä ikävästi piiloon. Karttanäkymäkin pelistä löytyy, kunhan kartan ensin löytää, mutta silti sitä tunsi olevansa aika usein eksyksissä… tosin sekin toi flashbackeja 80-luvun pelaamisesta. Välillä kiertelin pitkään luullen missanneeni jotain. Ehkä olisi pitänyt ottaa ruutuvihko ja kynä sohvan käsinojalle.



Tekijälle sulaksi hattuun täytyy pistää se, että tällaiseen klassikkogenren rakkauskirjeeseen on saatu luotua myös mukavan haastavaa ongelmanratkontaa, vaikka kaikki elementit ovatkin tuttuja. Vanhoista tavoista on onneksi poikettu sen verran, että pelin alussa saa valita Old School -vaihtoehdon (rajatut elämät) sijaan Adventure-pelitavan, jossa elämiä on loputtomasti ja kuolon kohdatessa sitä vain warppautuu ruudun aloituskohtaan. Toinen sulka Garethin suuntaan lähtee läpi pelin ripotellusta huumorista ja referensseistä, jotka kutittelevat vastustamattomasti 80-90-luvulla kotitietokoneita käyttäneitä ja brittien pelilehtiä lukeneita.


Graafisesti Lumo ei ollut niin vaikuttava, miltä ruutukaappaukset antoivat odottaa, mutta ei se rumakaan ole, vain vähän… noh, simppeli. Musiikista on vastuussa poppoo nimeltä Dopedemand ja sen toteutus miellytti korvakäytäviäni. Rauhallisessa tunnelmoivassa musiikissa on mukavia synasoundeja, eikä se alkanut missään vaiheessa liikaa ärsyttää, vaikka monipuolisempi vaihtelu olisikin tehnyt terää. Vastaan tulevassa hississä on myös hauska musiikkiyllätys.



Koska Lumon huoneet ovat lyhyitä, se on helppo napata pelaukseen aina sopivassa välissä ja soveltuu siis hyvin myös Switchin matkakaveriksi. Lisää pelaushaastetta kertyy, mikäli haluaa kerätä kaikki peliin piilotetut kumiankat, kolikot ja C-kasettinauhat. Vaikka aiemmin mainitsemiini genren klassikoihin en ole 30 vuoteen koskenut, jokin Lumossa aiheutti miellyttävän lämpimän tunteen. Se ei ollut jokaisessa huoneessa ärsyttävän kovaäänisesti räiskyvät soihdut, vaan paluu yksinkertaiseen, pohtivasti etenevään puzzletasoloikintaan, niin hyvässä kuin pahassakin.