Segan ja Creative Assemblyn Total War -pelisarja on kuljettanut pelaajia ajasta ja jopa maailmasta toiseen. Viimeiset muutamat vuodet on vietetty suositun Warhammer-fantasiamaailman merkeissä ja kävi ilmi, että magian ja fantasian lisääminen kuivan historialliseen pelisarjaan oli juuri se piristysruiske, jota se kaipasikin.


Nyt edessä on kuitenkin paluu arkeen, sillä sarjan tuorein osa suuntaa Englannin saarivaltiolle ja viikinki-invaasioiden aikaan. Mukana on pieniä uudistuksia ja totutun laadukasta toteutusta, mutta irtoaako Englannin kruunukiistasta siltikään tarpeeksi viihdettä?



800-luvun loppu oli Englannissa mielenkiintoista aikaa, eli toisin sanoen kamalaa sodan ja kärsimyksen teatteria. Pitkään Englannin rannikkoalueilla riehuneet viikingit olivat pesiytyneet nykyiselle Lontoon alueelle ja rakentaneet sinne omaa valtakuntaansa. Vuosikausia jatkuneiden sotien seurauksena koko valtakunta oli hajonnut pirstaleiksi ja pienet pyrkyrikuninkaat hallitsivat omia läänejään. Tarvittiin koko kansan yhdistävä voimamies, joka heittäisi viikingit mereen ja tekisi Englannista taas Englannin.


Historiallisesti tämä voimamies oli Alfred Suuri, joka ei aivan onnistunut koko Englannin valloittamisessa, mutta sai siitä silti puolet itselleen ja solmi rauhan toista puolta hallitsevien viikinkien kanssa. Total War Saga: Thrones of Britanniassa tämä voimamies voi olla miltei kuka tahansa, sillä perinteiseen tyyliin pelata saa yhdellä lukuisista ajankohdan kansakunnista. Tarjolla on kahdenlaisia viikinkejä, skotteja, walesilaisia ja englantilaisia.

Kaikki eivät suinkaan ole yhdenarvoisia, sillä siinä missä esimerkiksi koko Wessexiä aluksi hallitseva ja Kroisoksenkin pankkitilillään kalpenemaan saava Alfred Suuri tarjoaa aika helpon lähtötilanteen peliin, jonkun kämäisen walesilaisperäkylän ”kuningas” on hieman haastavampi hahmo pelata.

Kartta on melkoista tilkkutäkkiä, sillä Englannin ja sen ympäristöalueiden maat ja saaret on jaettu sen tuhanteen eri lääniin, joita sitten pitäisi valloittaa joko miekan tai diplomatian keinoin. Koko kartan valloittaminen ei ole ihan nopea temppu, joten onneksi voittaa voi muillakin tavoilla. Joskus nämä tavat ovat kovin yllättäviä.


Itse olin ensimmäisessä pelissäni juuri valmistautumassa torjumaan rannikolle rantautuvia viikinkiryöstäjiä, kun peli heitti esiin Crusader Kings II -henkisen tapahtuman. Alfred Suurella oli kuulemma kohtalaisen hyvä vaade Englannin kuninkuuteen ja sain valita, yritänkö vaatia valtaistuinta itselleni – ja ”kestää seuraukset” – vai ottaa pienen imagotappion ja antaa asian olla. Vaadin tietenkin valtaistuinta ja vuoroa myöhemmin hämmennyin, kun ruudulle paukkui noin miljoona Steam-saavutusta ja peli ilmoitti minun voittaneen.

Total War on todellakin ottanut askeleen kohti Crusader Kingsiä, sillä mukana on paljon tällaisia pieniä tapahtumia. Vasallit voivat juonitella herraansa vastaan ja pelaaja voi yllättäen joutua vaikka uskollisten apureidensa kiristämäksi. Liittoja hoidetaan järjestämällä avioliittoja, salamurhaamalla ikäviä vihollisia ja niin edelleen.


Ajatus kepeästä Crusader Kings -roolipelailusta yhdistettynä Total Warin taistelusysteemiin kuulostaa huikealta, mutta valitettavasti ihan sinne asti Thrones of Britannia ei yllä. Tapahtumia saisi olla paljon enemmän ja ne saisivat vaikuttaa pelin kulkuun monipuolisemmin. Crusader Kingsissähän hienoa oli se, miten pienistä tapahtumista ja niiden vaikutuksista pelaajan hahmoihin muodostui dynaamisesti tarinoita. Nyt niin ei tapahdu, mutta onhan tämä silti lisämaustetta Total Warin muhennokseen.



Mielestäni suurin menetys hypyssä Warhammerin maailmasta takaisin oikeaan maailmaan on se, että Total War on taas kovin tylsä peli. Siinä missä jokainen Total War: Warhammerin valtakunta tuntui uniikilta ja tarjosi omanlaisiaan pelimekaniikkoja ja omat, uniikit yksikkövalikoimansa, Thrones of Britanniassa kaikki on kovin samanlaista.


On porukoilla toki eroja, mutta ne ovat pieniä. Viikingit voivat esimerkiksi värvätä riveihinsä berserkkejä, jotka pelottavat vihollisia ja eivät itse pelkää oikein mitään. Käytännössä kaikilla on kuitenkin hyvin samanlaisia miekka-, kirves- ja keihäsmiehiä, kevyttä ja raskasta ratsuväkeä ja jousimiehiä.

Kiinnostavana ideana yksiköiden avaaminen ja hankkiminen on pistetty kokonaan uusiksi. Kehittyneempiä yksiköitä ei ole enää sidottu valtakuntaan rakennettaviin parannuksiin, vaan ne pitkää tutkia uudesta teknologiapuusta. Jotta mitään kykypuuta pääsee kipuamaan, täytyy ensin täyttää jos jonkinlaisia vaatimuksia. Päästäkseen tutkimaan vaikka kehittyneempiä kirvesmiehiä täytyy ensin värvätä armeijoihinsa 10 kirvesyksikköä, kun taas sivilisaatiotason parannuksia varten täytyy ensin rakennella kehittyneitä rakennuksia – tai valloittaa niitä vihollisilta.


Värvätyt yksiköt eivät myöskään aloita täydessä miesvahvuudessa, vaan muutaman tusinan jantterin kokoisina. Loput sitten tihkuvat ruotuun tulevien vuorojen aikana sitä ripeämmin, mitä paremmassa jamassa yksikön asuttama provinssi on. Ratkaisu on mielenkiintoinen ja todennäköisesti myös kohtalaisen realistinen, mutta myös hieman turhauttava. Nopea reagointi tilanteisiin on mahdotonta, kun rahallaan ei saa 120 kirvesmiestä vaan ainoastaan 20, ja loppuja pitäisi odottaa useamman vuoden ajan vihollisten polttaessa farmeja muurien takana.

Muuten taistelu sitten onkin ehtaa Total Waria, eli hyvää – joskaan ei täysin ongelmatonta – ja realistista tosiaikastrategiaa. Vihollisten tekoäly ei ole vieläkään päätä huimaava, mutta osaavat ne silti välillä yllättää. Vihut osaavat esimerkiksi hyvin jojottaa pelaajan yksiköitä keihäin aseistettujen ratsumiesten kanssa pysymällä suuremman nopeutensa ansiosta juuri oikealla etäisyydellä, jotta keihäs lentää, mutta lähitaisteluun ei pääse.



Rehellisesti sanoen alan hiljalleen kärsiä pienestä Total War -sotaväsymyksestä. Total War: Warhammerit jaksoivat taas pitkästä aikaa innostaa uuden aihepiirinsä ja sen tuomien todellisten muutosten ansiosta. Niiden jälkeen paluu realistisen miekka ja kilpi -strategian pariin tuntuu kieltämättä hieman pliisulta.


Tästä huolimatta Creative Assembly on yrittänyt parhaansa. Peliin on pyritty tuomaan vaikutteita Warhammer-pelien ohella myös sarjan ulkopuolelta, ja askeleet ovatkin oikeaan suuntaan, vaikka eivät vielä tarpeeksi pitkälle menekään.

Lopulta kyseessä on siis laadukas ja hyvin tehty strategiapeli, joka tarjoaa varmasti haastetta ja tekemistä kymmeniksi tunneiksi, jos ei ole palanut vielä aivan loppuun niiden noin 81235 aiemman sarjan osan myötä. Kuten yleensäkin Total War -peleissä, nytkin todennäköisesti suurin kysymys on se, miten paljon aihepiiri kiinnostaa.

Jos brittien valtaistuinleikki ei herätä intohimoja, tuskin niin tekee myöskään Thrones of Britannia. Itse taidan pysyä vielä toistaiseksi Total War: Warhammerin muumiomeiningissä.