Euroopan mantereella kryptisesti nimetty A.O.T. 2 tunnetaan muualla maailmassa Attack on Titan 2:na. Omega Forcen uusi toimintapeli on jatkoa toissavuotiselle A.O.T. Wings of Freedomille (V2.fi arvio), mutta ilmeisesti kyseinen nimi ei ollut vielä tarpeeksi vaikeaselkoinen, olihan kyseessä jopa metafora päähenkilön mentaliteetille. Joku voisi kyllä vinkata pelinkehittäjille että Titaanien sota on Euroopassakin tunnettu anime, sillä sarjan nimellä pelejä etsivä saa pettyä yhtä pahasti kuin rullalautailija, joka lataa Grindrin uusien skeittipaikkojen toivossa.




Huom! Arvostelu sisältää suurpiirteisiä spoilereita Attack on Titanin ensimmäisistä 26 jaksosta.

A.O.T., tai Attack on Titan, on suurta suosiota kerännyt manga, jonka animeversio alkoi viitisen vuotta sitten. Animen ensimmäiset 25 jaksoa käännettiin pelimuotoon muutaman vuoden takaisessa, vauhdikkaassa joskin itseään toistavassa A.O.T. Wings of Freedomissa. Viime vuonna animesarja sai kauan kaivattua jatkoa reilun 10 jakson verran, joten uusi materiaali nähdään nyt myös peliversiona. Kahteentoista 20-minuuttiseen jaksoon ei kuitenkaan kammottavasti mahdu tarinaa kerrottavaksi, joten A.O.T. 2 joutuu keksimään uusia tapoja peliajan pidentämiseksi.

Mistä nuorisolle suunnattu Attack on Titan (suomennettuna Titaanien sota) sitten kertoo? Vaihtoehtoisessa universumissa ihmiskunta on jämähtänyt teknologisesti 1800-lukua muistuttavaan maailmaan, jossa ihmiset elävät pilviä hipovien muurien suojissa. Muurit eivät ole pelkkä somiste, sillä kivisuojien takana vaeltaa titaaneja, ihmiskunnan sukupuuton partaalle popsineita jättiläisiä. Satavuotinen rauha muurien takana päättyy, kun titaanit saavat muurit murenemaan ja ihmiskunta päätyy jälleen kerran tarjottimelle. Yllättävän raaka ja armoton tarina on tunnettu Game of Thronesin kaltaisista veitsenkäänteistä: juuri kun alat tykätä hahmosta, kulman takaa ilmestyy massiivinen kita.


Sarja kertoo titaanien mässäilystä selvinneestä kolmikosta. Eren, Mikasa ja Armin liittyvät armeijaan, tutustuvat tuleviin taistelutovereihinsa ja kouluttautuvat täysipäiväisiksi titaanintappajiksi. Ensimmäinen kausi sekä peli kertoivat kolmikon alkuajoista: kolmikko joutuu uuteen sotaan, Erenille selviää että hän voi itse muuttua titaaniksi ja scoutit – muurien ulkopuolelle partioita tekevät sissit – alkavat kouluttaa Ereniä. 2. kausi ja peli alkaa siitä, mihin aiemmin jäätiin. Naistitaanin mysteeri on selvitetty, joten kovia kokeneet sankarit ansaitsevat huilaustauon. Tarina keskittyykin pääosin maaseudulla partioiviin sivuhahmoihin, jotka joutuvat yllätyshyökkäykseen ilman varusteita: miten kaadat 15-metrisen titaanin jousipyssyllä? Mukaan mahtuu muun muassa uusia titaanikykyjä omaavia ihmisiä, mysteerinen apinatitaani ja vino pino verisiä ruumiita.



A.O.T. 2:n nimi ei oikeastaan kuvasta peliä parhaalla tavalla; perässä olevan numeron pitäisi olla ennemminkin 1.5. Syy on hyvin simppeli: peliajasta noin kaksi kolmasosaa on puhdasta kierrätystä Wings of Freedomista, aina pelialueita, animaatioita kuin välivideoita myöten. Animesarja on yksinkertaisesti edennyt niin hitaasti, ettei kokonaiseen uuteen peliin ole löytynyt sisältöä, joten pelintekijät ovat päättäneet ottaa uuden vinkkelin vanhoihin tapahtumiin. Ensimmäinen peli oli suora adaptaatio tarinan tapahtumista, siitä vinkkelistä joka kulloinkin sopi tilanteeseen. Erenin titaanimuutoksen aikana ohjattiin verenhimoista titaania, tajutonta Ereniä taas suojeltiin Levin tai Mikasan saappaissa. A.O.T. 2:ssa pelaaja ohjaa upouutta, 104. kadettiryhmään kuuluvaa hahmoa, joka kokee kaikki tapahtumat muiden hahmojen rinnalla. Idea toimii ja istuu hyvin Attack on Titanin jo valmiiksi kirjavaan hahmokokoelmaan.


Omaa hahmoa lukuunottamatta A.O.T. 2 onkin sitten lähestulkoon sama peli kuin Wings of Freedom. Kun sanon “sama peli”, myös tarkoitan sitä. 15-tuntinen kampanja on jaettu viiteen lukuun, joista kolme ensimmäistä kertovat ensimmäisen pelin tapahtumat uudelleen. Kierrätys on hyvin ilmiselvää: animaatioiden ja pelialueiden lisäksi jopa välivideot ovat kierrätettyä kamaa. Pelin eri osa-alueita, kuten liikkumista ja HUDia on hiottu sulavammiksi, mutta kokonaisuus on niin identtinen aiempaan, että täysihintaisen jatko-osan sijaan A.O.T. 2 olisi ollut fiksumpaa julkaista esimerkiksi ladattavana lisäsisältönä.

Sisällöltään peli on siis hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä, niin hyvässä kuin pahassa. Ylivoimaisesti suurin osa peliajasta vietetään yhä taistelussa: pelin jokaisessa kentässä pelaaja saapuu pelialueelle, tappaa parisenkymmentä titaania ja yhden vahvemman, kunnes koko ruljanssi aloitetaan alusta. Edes aikarajoitetut sivutehtävät eivät tuo vaihtelua, sillä nekin typistyvät tietyn titaanin tappamiseen. Sivutehtävien suurin uudistus on palkitsemisessa: sivutehtävien suorittamisesta saa palkinnoksi rakennuspisteitä, joilla voi rakentaa pieniä torneja pitkin pelikenttää. Tornit antavat pelaajalle erilaista apua, kuten materiaaleja, uusia varusteita – kuten parannusjuomia tai vaihtoteriä aseisiin – tai tulitukea, tornin tyypistä riippuen. Näillä aineksilla pelaaminen muuttuu hyvin, hyvin nopeasti itseään toistavaksi: tapa muutama titaani, tapa titaani sivutehtävässä, rakenna torni ja toista sama pari kertaa, kunnes olet silponut tiesi pomovihollisen luokse.




A.O.T. 2:n kenties paras uudistus on titaanien voimistaminen. Ensimmäisessä pelissä toiselta titaanilta silvottiin jo niskaa auki, ennen kuin aiempi oli ehtinyt edes kaatua kuolleena maahan. Tällä kertaa maata tärisyttäviin koljatteihin on saatu iskostettua sitä kauhua ja pelottavuutta, mitä hirviöt synnyttävät sarjassa. Titaanit liikkuvat aktiivisemmin, huomioivat pelaajan nopeammin, kestävät kuritusta entistä enemmän ja taistelevat jopa oikeasti vastaan. Ensimmäisessä pelissä titaani nappasi minut ilmasta ehkä vain muutaman kerran koko pelin aikana, tällä kertaa yksittäinen vihollinen saattoi napata minut useammankin kerran, jos en valinnut lentokulmiani tarkkaan.

Liitelyyn pitää muutenkin kiinnittää entistä enemmän huomiota, sillä liikkumista on muutettu realistisempaan suuntaan. Ilman puita tai taloja liitovaijerit eivät voi kiinnittyä mihinkään, seinän sattuessa lentoreitille hahmo juoksee vaakatasossa esteiden yli ja jos liitäessä jotakin osuu vaijerin tielle, lentomatka tyssää kuin seinään. Vastaavaa oli jo ensimmäisessä pelissä, mutta erilaiset ympäristöt erottuvat toisistaan aiempaa enemmän: pienkerrostalojen kujilla taisteleminen on tyystin erilaista kuin avoimilla niityillä ratsastaminen tai metsissä liitely. Vaihtelevat ympäristöt onnistuvat myös monipuolistamaan muuten niin puuduttavaa pelattavuutta. Pelialue myös reagoi titaaneihin miellyttävän realistisesti: kun ketterä naistitaani pyrhältää läpi asutuskeskuksen, kerrostalot romahtelevat ja pölypilvet täyttävät kadut. Pitkän kamppailun jäljiltä asutusalue muistuttaa enemmänkin sotatanteretta.


Vaikka nautin jo Wings of Freedomin taistelusta hyvin paljon, viimeistään A.O.T. 2:n kohdalla voidaan jo puhua erinomaisesti toteutetuista taistelumekaniikoista. A.O.T. 2 on parhaimmillaan käsittämättömän hektinen peli, joka ei luota tappelupelien tavoin pelkkään sorminäppäryyteen, vaan vaatii pelaajalta myös tilannetajua ja laajan kokonaisuuden ymmärtämistä. Kun kamera on lukittautunut vihollisen kyynerpäähän, oma hahmo heittää takaperinvolttia ja samanaikaisesti pitäisi sekä pistää suihkumoottorit päälle että ohjeistaa tiimikaveria iskemään vihollisen polvitaipeeseen, voisi kuvitella että sormet menevät helposti sekaisin. A.O.T. 2 onnistuu kuitenkin pitämään kokonaisuuden juuri oikeassa tasapainossa, eikä pelaaja huku informaatiotulvaan, vaan voi leikkiä täysvoimaista titaanintappajaa.

Toinen suuri uudistus on tiimityön tärkeys. Tiimikaverit olivat mukana jo ensimmäisessä pelissä, mutta kestävämpien titaanien kaataminen yksinään on A.O.T. 2:ssa niin hidasta puuhaa, että tiimiläisten oikeaoppinen käyttäminen muuttuu elinehdoksi. Eri taitoluokkiin jaetuilla taistelutovereilla on myös erilaisia kykyjä: strategisti Armin koordinoi useamman sotilaan hyökkäämään titaanin eri raajoihin ja tutkija Hange ampuu titaanin päälle kalaverkon millä hirviön saa elävänä leikkauspöydälle. Tavanomaiset rivisotilaat lähinnä sivaltavat sitä raajaa, mikä on kulloinkin lukittuna.


Tälläkin kertaa teurastusta rytmitetään kevyillä välinäytöksillä. Taisteluiden välissä sotilaat hengaavat nuotion äärellä tai päämajassaan, jolloin muille hahmoille voi jutustella. Turinoiden lomassa voi myös parantaa omia varusteita tai kouluttaa itseään. Vaikka kavereille rupattelemalla voikin ansaita uusia kykyjä ja parannuksia, yleisesti ottaen höpöttely on toteutettu niin tönkösti, ettei jonninjoutavaan dialogiin viitsi tuhlata aikaa.



Kokonaisuutena A.O.T. 2 on reippaasti Wings of Freedomia toimivampi tekele, vaikka vanhat ongelmat ovat yhä tallella. Toisto on yhä suurin yksittäinen ongelma: jos pelaaja ei pyöri titaanin ympärillä kuin herhiläinen, pelaaja on liitämässä titaanin luokse kuin herhiläinen. Taistelu ja liitäminen on toteutettu niin erinomaisesti kuin taistelemisen ja liitämisen vain voi toteuttaa, mutta muutakin kaivattaisiin. Sivutehtävät ovat edelleen sitä samaa yksittäisen hahmon pelastamista titaanien kynsistä, mikä on mielikuvituksettomuudessaan jo jonkinlainen saavutus. Innovatiivisimmassa sivutehtävässä (joka toistuu tasan kerran koko 15 tunnin kampanjassa) pitää ensin tappaa titaaneja, saattaa hahmoa minuutti ja tappaa uudelleen titaaneja. Innovatiivinen osa oli siis se, että titaaniryppäitä olikin kaksi, eikä vain yksi.


Mielikuvituksettomuudesta kertoo myös A.O.T. 2:n toisen pelimuodon nimi. Tarinamoodin lisäksi päävalikosta voi valita kirjaimellisesti Another moden (suomeksi “Toinen moodi”), missä voi itsekseen tai co-op -kavereiden kanssa metsästellä titaaneja erilaisissa tehtävissä. Jos ystäväpiiristä löytyy muita animenörttejä, myös kampanjan pelaaminen onnistuu kaverin kanssa. Audiovisuaalisesti peli on nätti ja vauhdikas, eikä visuaalisesta annista ole valitettavaa. Soundtrack on tosin yhtä banaali kuin aiemmassa osassa, mikä on erityisen suuri harmi; Attack on Titan on tunnettu eeppisistä orkestraalisävellyksistään, joiden rinnalla pelimusiikit kalpenevat. Hahmot näyttävät ja kuulostavat siltä miltä pitäisi, vaikka tarinankerronta onkin yhtä tönkköä kuin viime kerralla. Puhuvien päiden ja tönkkönä pönöttävien ukkeleiden lisäksi tarinaa kerrotaan yhä ruutukaappauksilla sekä kertojaäänellä, vaikka esitystapa on ankein mahdollinen. Tämän vuoksi A.O.T. 2:ta ei juuri voi suositella kuin faneille, joille tarina on jo entuudestaan tuttu.

Haluaisin suositella A.O.T. 2:sta kaikille, mutta harmillisesti on todettava, ettei pelistä löydy tällä hetkellä tarpeeksi uutta sisältöä Wings of Freedomin pelanneille. Tämä siitäkin huolimatta, että kyseessä on käytännössä neljän tähden peli: A.O.T. 2 on itseään toistava ja tietyiltä mekaniikoiltaan heikko, mutta tärkeimmiltä osa-alueiltaan äärettömän hiottu ja tasapainotettu kokemus. Tarinankerronnallisten ongelmien vuoksi peliä ei myöskään uskalla suositella sarjaa näkemättömille, jolloin potentiaalinen ostajakunta alkaa muuttua kovin pieneksi. Wings of Freedomin pelanneille A.O.T. 2:sta voi suositella lähinnä kertauskurssina pian jatkuvalle animelle, muuten pelin hankkimisessa ei ole juuri järkeä. Arvosana on näennäinen ja annettu sillä ajatuksella, että sarja on tuttu, mutta pelisarja ei. Muussa tapauksessa arvosanaa voi rokottaa yhden, ellei jopa kaksi tähteä.

Pari minuuttia pelikuvaa: