Ennen wanhaan seikkailupeleissä vain klikkailtiin asioita ja räplättiin inventaariota, tempo oli tyyni, taustat olivat staattisia, grafiikka oli mustavalkoista... vai oliko tämä jo liioittelua? The Lost Crown: A Ghost-hunting Adventure on aromikkaan tunkkainen tuulahdus menneisyydestä, jota ei koskaan ollut olemassa. Osoita ja klikkaa -periaatteella toimivan mustavalkoisen seikkailun tunnelma on kuin isoäidin riiauspäiviltä. Romaanin mittainen tarina jää kesken vain goreen mieltyneiltä kakaroilta, kyllä pähkinöistä posliinihampailla selviää. Pikanttina silauksena muutamat päähenkilön näkökulmasta esitettävät kohtaukset kulkevat eteenpäin ruutu kerrallaan kuin Eye of the Beholderin tapaiset roolipelit 90-luvun alussa. Tämä on äärimmäistä hardcorea varsinkin pullamössöpeleihin kuten Fallout 3:een verrattuna. Retrosetien lepokodissa valvotaan tänä iltana yhdeksään.



Nigel Danvers on brittiläinen seikkailija, merry old chap indeed. Paksulla aksentilla siunatun sankarin englantilaisuutta ei tule epäiltyä, mutta kiitos yleisten kömpelyyksien, mies vertautuu myös kotimaiseen Pulkkiseen, detroitilaiseen RoboCopiin ja kanadalaiseen kaksikkoon Terrance & Phillip, jotka myös etsivät aina aarretta ja joiden huulet liikkuvat oudohkosti puheeseen nähden. Danversin vartalo oli varmasti kunnossa vuosituhannen vaihteessa, mutta sujuva hän ei olisi silloinkaan ollut, ja tuskinpa sellaista maailmanaikaa on nähty, jolloin ruumiin kääntäminen ensin ja pään kääntäminen vasta sitten ei olisi aiheuttanut höhötystä. Rumat, kömpelösti liikkuvat hahmomallit seikkailevat täysin fotorealistisissa maisemissa: taustat ovat fotoja. Tästä kaikesta huolimatta, kiitos kuvakulmien ja valikoitujen väritettyjen ja liikkuvien yksityiskohtien, The Lost Crown tuntuu usein varsin tyylikkäältä tapaukselta. Retrolta kuin pihlajanmarjamarmeladi – mutta tyylikkäältä.

Sotkeuduttuaan hämärän teknologiafirman puuhiin, Danvers joutuu lähtemään pakosalle. Mies päätyy uneliaaseen pikkukaupunki Saxtoniin, jossa kiistattomasti kummittelee. Jonnekin maisemiin on kuulemma kadonnut pyhä, kuuluisa kruunu. No pahkeinen! Danvers vuokraa riivatun mökin satamasta ja aloittaa duunit kevyesti jutustelemalla kaupunkilaisten kanssa ja tutustumalla paikalliseen historiaan. Moinen luonnollisesti on synkkä ja salattu. Danversia kehotetaan palaamaan kotiin.

Mutta ei tokkiinsa. Danvers ottaa käyttöönsä aaveiden tutkimista varten viritetyt vehkeet: kameran, pimeässäkin pelittävän videokameran, ääninauhurin ja haamujengi-skannerin, joita sopii käyttää vaikkapa kummia kuiskauksia kuullessaan. Salapoliisimme on nuuskittava esiin laaja tapahtumien ketju analysoimalla johtolankoja sekä tästä maailmasta että tuonpuoleisesta. Tunne siitä, että yliluonnollinen on läsnä Saxtonin arjessa, onnistutaan luomaan näppärillä yksityiskohdilla, eritoten äänillä. Tässä mielessä The Lost Crown edustaa hyvää makua. Sellaiset äärimmäisyydet kuin hyökkäävät paperinukkekummitukset eivät välttämättä aiheuta äkillistä vuotoa joka iikan pöksyihin, mutta ei sitä nyt suolenpätkissäkään tarvitse aina kahlata.

Tarina kulkee eteenpäin... loogisesti. Ääninäyttelijät ovat sen verran miellyttäviä, tapahtumat sen verran kiinnostavia, ettei sitä ihan heti tule ajatelleeksi, miten paljon käsikirjoittaja jaarittelua rakastaakaan. Lähinnä sen jälkeen, kun jouduin tutkimaan jokaisen esineen museossa, pääsin viimeinkin sieltä pois (...kiitos!) ja jouduin heti takaisin tutkimaan samoja esineitä eri tavalla, tuumin vähän sellaista, että... joo. Tyyli on hieman liiankin "uskottava". Kummitusjännärissä saisi kummitella kunnolla säännöllisin väliajoin. Huumoria ei vaivaksi riitä ja hahmot eivät kiintoisampia ole kuin peleissä yleensäkään, joten pääasiat eli tarina ja tunnelma saisivat olla tiiviimpiä.



Pelimekaniikaltaan The Lost Crown on elämys, jossa hiirtä liikutetaan ruudulla, kunnes osoitin muuttuu ja kertoo, että Danvers voi katsoa jotain tarkemmin, suorittaa toiminnon, käyttää esinettä, tai siirtyä seuraavaan ruutuun. Danversia ei suoranaisesti liikutella, vaan hän etenee tärkeään kohteeseen jos se on tarpeellista. Kohteet joille pitää tehdä jotakin, ovat yleensä bongattavissa alitajuisesti (asetelman ja kuvakulman ansiosta), joten koko ruutua harvemmin täytyy haravoida. Vaikka jotkut asiat ovat väritettyjä, on tämä ennen kaikkea tyylikeino. Tärkeät kohteet voivat olla mustavalkoisiakin.

Danvers on hitusen hankala tyyppi. Hän ei esimerkiksi suostu kävelemään tuntematonta tietä eteenpäin, ennen kuin kuin hän on kokannut paikallisen emännän kanssa pulumuhennosta, onkinut tällä tavoin tietoonsa perusasiat muinaisista puzzlekoneista ja käyttänyt niitä oikein, minkä jälkeen hän tajuaa, että sitä tietä kannattaakin käyttää. Tällainen logiikka ihan vain huvittaa, sillä Danvers tosiaan tuntuu persoonallisuudelta, joka mieluummin räplää pakanallisia kiviä korvessa kuin juo kahvia konttorissa. Suurin osa pulmista on loogisia. Joskus peli etenee pitkän aikaa siten, että joku keskusteluvaihtoehtoista kertoo suoraan, minne pitää kävellä seuraavaksi.

Kuten lajityypin perinteisiin kuuluu, silloin tällöin tehdään jotain arjesta poikkeavaa. Kutsun tällaisia kohtauksia ytimekkäästi "taas sellaisiksi kohtauksiksi, joiden vuoksi en pelaa tätä peliä enää koskaan". Näitä kohtauksia on klikkailupelien klassikoissakin: ensimmäisenä mieleen tulevat Larry 7:n noppapeli ja Monkey Island 3:n solvausmiekkailu. The Lost Crownin ensimmäisestä persoonasta kuvatut kohtaukset ja muutama muu temppuilu eivät ole vaikeita, mutta epäselviä. Ei tässä kuolla voi ja ratkaisut löytyvät aina lähistöltä. En kuitenkaan pelaa mielelläni puoltatoista tuntia Eye of the Beholderia siksi, ettei surullisen kuuluisa suuntavaistoni kerro, missä kohdassa pitää kääntyä 90 astetta, jotta löydän viimeisenkin maagisen megavihanneksen.



Huomatakseni Danvers, tai samanniminen hahmo esiintyy myös hyvässä maineessa olevassa Dark Fall -sarjassa, jonka luojan Jonathan Boakesin nimi komistaa tämänkin pelin kantta. Näen mielessäni, että Boakes on 80-vuotias raihnainen pöllähtänyt käppyrä, sinänsä hieno mies, joka naputteli kirjoituskoneella lisää jaarittelua vielä senkin päivän aamuna, kun hän tukehtui henkilökohtaisesti erittämäänsä pölyyn. The Lost Crownin tarina ja grafiikka liikkuvat kuin ukko ennen tapahtunutta: poikkeaminen käymälässä on puolen tunnin tragikoominen performanssi, joka epäilemättä on tärkeää kokonaisuuden kannalta, mutta ei tapahtumana varsinaisesti ikimuistoinen.

Danvers oppii Saxtonista enemmän kuin pelaaja todennäköisesti tietää asuinpitäjästään. Jokaista ilmoitustaululta löytyvää lappusta ei ole pakko lukea, mutta totta kai näin kannattaa tehdä, jotta tarinasta saisi enemmän irti. Pelikotelo lupaa 36 tuntia pelattavaa, mikä on melkoisen huimaa, eikä edes järkyttävää valehtelua, jos pelaaja tykkää tällaisesta tarinankerronnasta ja on vähän hidas, mikä on normaalia. Hinta liikkuu halpispelien luokassa. Koska lähes sukupuuttoon kuolleiden klikkailuseikkailujen ystävillä on runsaasti kärsivällisyyttä ruikuttaa nettifoorumeilla, uskoisin, että tyrkyllä oleva diili on vähintäänkin kohtuullinen.