Erityisesti alkuvuoden pelijulkaisut väsyttävät monesti intohimoisimmankin pelaajan. Joulusesonki on ohi eikä alkukesän hittikimara ole vielä iskenyt, joten pelikauppojen uutuudet tarjoilevat lähinnä tavanomaista toimintaa tai B-luokan pikkupelejä. Josef Faresin ohjaama A Way Out iskeekin tavanomaisuuteen turtuneeseen sieluun kuin salama kirkkaalta taivaalta.




Josef Faresin aiempi peli, Brothers: A Tale of Two Sons oli erinomainen tutkielma co-opin syvemmästä merkityksestä. “Yhden pelaajan co-opiksi” kuvailtu seikkailupeli kahdesta veljeksestä kuuluu henkilökohtaisiin suosikkeihini: suuria teemoja omalaatuiseen mekaniikkaan yhdistävä Brothers onnistui paitsi lähestymään koluttua teemaa täysin uudesta vinkkelistä, myös luomaan täysin omaleimaisen, interaktiivisen kokemuksensa. Brothersin tarinaa ei olisi voinut kertoa elokuvamuodossa, eikä pelin syvällisempi merkitys olisi välittynyt kirjan sivuilta. A Way Out käyttää interaktiivisuutta samalla tavoin hyödyksi tarinassaan, vaikka matkalle mahtuu myös kompurointia.

Pohjimmiltaan A Way Out on co-opina koettava seikkailupeli kahden linnakundin vankilapaosta. Vankilaelämään tottunut Leo seuraa uusien vankien bussilastia, jonka joukosta keltanokka Vincent erottautuu. Viereisiin selleihin sullotuista miehistä tulee olosuhteiden pakosta ystävät: menneisyyden haamut seuraavat Leoa kiven sisään, kun entinen rötöskumppani palkkaa vangin puukottamaan Leon. Kärhämää sivusta seurannut Vincent sekaantuu vankilatappeluun tahtomattaan, ja sellikaverit joutuvat taistelemaan hengestään selkä selkää vasten. Haparoivien ensiaskelten jälkeen miehet näkevät lupauksen toisissaan: yhteistyötä tekemällä pako vapauteen voisi olla mahdollinen.


Yllättäen tarina ei päätykään onnistuneeseen vankilapakoon, vaan Sörkästä karkaaminen on vain osa kaksikon matkaa. Tarkoituksella minimalistisen Brothersin sijaan A Way Out revittelee tarinaansa huolella: 70-luvulle sijoittuva seikkailu on pastissi aikakaudelle tyypillisiä rikoselokuvia, kliseineen kaikkineen. Lähes jokainen hahmo äkkipikaisesta linnakundista etelä-amerikkalaisessa huvilassa majailevaan rikollispomoon ovat sitä stereotyyppisintä sorttia. Dialogi ajaa asiansa, mutta ääninäyttelyn taso heittelee päästä päähän: välillä Leon herkemmät puheet perheestä saavat karjummankin karpaasin nieleskelemään kyyneliä, toisinaan Vincentin puisevat repliikit latistavat sen tunteellisimmankin hetken.

Kokonaisuus on selkeästi plussan puolella, mutta Brothersin tiiviimpi, minimalistinen kerrontatapa toimi piti pintansa paremmin. A Way Out on enemmänkin Brothersin hemmoteltu pikkuveli: ei suoranaisesti huonompi, mutta isomman skaalan ja budjetin myötä epätasaisempi. Nillityksen määrästä huolimatta A Way Out taiteilee kliseidensä kanssa yllättävän hyvini: vankilapaossa osaa ehkä odottaa petivaatteista macgyveroitua köyttä, mutta toteutus on tarpeeksi tyylikästä, jottei kliseekimppu ärsytä. Kyse on enemmänkin tarantinomaisesta kyvystä kierrättää tuttuja juttuja tyylikkäästi.


Vaihtelevasta laadustaan huolimatta A Way Out leikittelee jatkuvasti erilaisilla tyyleillä, on kyse sitten tarinasta tai pelimekaniikoista. Vakavasta aiheesta huolimatta juonessa ei juuri synkistellä, vaan meininki muistuttaa useammin pintapuolista seikkailua tai vauhdikasta toimintaelokuvaa. Vaikka banaaneihin ei liukastella, rauhallisempia tilanteita kevennetään myös runsailla vitseillä. Tunnelmasta toiseen siirtyminen on kontrasteista huolimatta luontevaa, eivätkä uudet tyylit ikinä tunnu tilanteeseen sopimattomilta. Samainen tyylien vaihtelu on nähtävissä myös pelillisesti: en ole varma olenko koskaan pelannut peliä, joka esittelee vastaavalla vauhdilla uusia mekaniikkoja.



A Way Outin erottava tekijä on co-opin esitystapa. Kyseessä on vain ja ainoastaan co-opina koettu peli, joten pelikaverin löytäminen on pakollista. Aplodien arvoisena asiana A Way Out auttaa köyhiä pelaajia: vain toisen pelaajan tarvitsee ostaa noin 30 euron arvoinen peli, eli sellikaveri pääsee lusimaan rinnalle ilmaiseksi. Siis myös netin kautta, ei pelkästään samalla sohvalla pelatessa. Mutta on kyseessä sitten sama sohva tai netin välityksellä pelaaminen, A Way Outin ruutu on aina jaettu: tilanteesta riippuen joko pysty- tai vaakasuoraan jaettu ruutu näyttää molemmille pelaajille kummankin pelikuvan, jolloin yhteistyön tekeminen ja tarinan kokeminen onnistuu parhaiten.


Tarinavetoisuudesta huolimatta A Way Out ei ole niin sanottu kävelysimulaattori, vaan eteneminen hoituu erilaisilla minipeleillä, puzzleilla ja quick time eventeillä. Aivonystyröitä ei juuri koetella, vaan jokainen pulma ratkaisee lähes itse itsensä, kunhan muistaa tutkia alueelle ripotetut kiintopisteet: välillä voi noukkia puuta vasten nojaavat tikkaat, toisinaan jutella tietylle hahmolle. Miellyttävästi co-op on kuitenkin aina läsnä pelisuunnittelussa. Korkeat esteet esimerkiksi ylitetään nostamalla toinen pelaaja olkapäille, pimeässä työskennellessä taas yksi vanki näyttää toiselle valoa. Myös hahmojen luonteet ovat osa pulmanratkontaa. Ajoittain pelaajien täytyy valita etenevätkö pelihahmot äkkipikaisen Leon vai välkymmän Vincentin ehdottamalla tavalla. Muutokset eivät ole suuria, mutta tarina mukautuu tyylillisesti valintoihin.

Harva pulma selviää ilman yhteistyötä, joten on elintärkeää, että ruutu jaetaan samanhenkisen ihmisen kanssa. Pulmien lisäksi tuttu kaveri auttaa myös juonivetoisissa kohtauksissa: jos molemmat tutkivat maailmaa samanaikaisesti, keskustelut mössöytyvät helposti puuroksi. Tunteellisetkin kohtaukset menevät plörinäksi, jos pelikaveri pelleilee samaan aikaan kun itse yrittää fiilistellä. Hyvän kaverin kanssa rytmitys kuitenkin tulee luonnostaan. Kaverini jutellessa pelihahmolle saatoin itse heitellä tikkaa; vastaavasti kun omalla hahmollani oli tunteellinen kohtaus, pelikaveri istuutui penkille nauttimaan savuketta.


Yllättävän pitkästä kestostaan – noin kuudesta kahdeksaan tuntia – huolimatta A Way Out ei ala toistamaan itseään, kiitos monipuolisten mekaniikkojen. Käytännössä A Way Outia voisi jopa kuvailla minipelien kokoelmaksi: ensin leikitään salapoliisia vankilan pesutuvassa, tämän jälkeen juostaan vauhdikkaasti läpi metsikön, hyppien kantojen ja rotkojen yli. Vartin sisällä pelaaja saattaa kalastaa purossa, soitella instrumenttia rytmipelin muodossa ja heilua varastetun pick-upin lavalla haulikko kourassa. Vaihtelua on pelin alusta loppuun, eikä montaakaan mekaniikkaa nähdä kuin kerran tai kaksi koko pelin aikana. Ainoastaan pelin loppupuolella on kevyttä toistoa, mutta nekin antaa anteeksi dramaturgisista syistä. Samanlaisen anteeksiannon saa myös kankea ohjaus, joka vaikeuttaa muutamia kohtauksia.



Audiovisuaalisesti A Way Out osuu sympaattisen ja mukiinmenevän välimaastoon. Naapurin Erkkiä ei kannata kutsua ihastelemaan “komiaa rafiikkaa”, mutta A Way Out onnistuu erottautumaan visuaalisesti omintakeiseksi tekemättä ylilyöntejä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Josef Faresin historia elokuvien parissa välittyy läpi pelin: ruudun jakamisen lisäksi A Way Outista löytyy monia hienovaraisia, visuaalisia jippoja. Esimerkiksi korkeanpaikankammoisen vääristynyt perspektiivi alas katsoessa, hektinen takaa-ajo läpi sairaalan sekä Chan-wook Parkin Oldboy -elokuvaa mukaileva toimintakohtaus jäävät helposti mieleen. Audiopuoli taas ajaa lähinnä asiansa. Tarinan varrelle on sävelletty muutamia kauniita kappaleita ja ambient-äänet syventävät tunnelmaa, mutta jo aiemmin parjatun ääninäyttelyn taso heittelee rajusti.


Pelin tärkeimmäksi puoleksi jää kuitenkin rohkeus kokeilla jotakin uutta ja erilaista. Samankaltaisia co-op -pelejä on ollut ennenkin, mutta A Way Out pyrkii rakentamaan koko pelikokemuksensa yhteistyön ympärille. Tämän lisäksi Faresin tiimi on onnistunut jälleen käyttämään co-oppaamista todellisena osana tarinankerrontaa: Brothersin tavoin myös A Way Out hyödyntää co-opin perimmäistä luonnetta temaattisella tasolla. Liukuhihnalla väsättyjen jatko-osien, battle royale -kloonien ja pikseligrafiikkaisten hyppelypelien keskellä A Way Out on jotakin uutta ja mielenkiintoista. Jokainen osa-alue ei ole loppuun asti hiottu, mutta A Way Outin pelaaminen tuntuu paitsi raikkaalta, myös hauskalta ja uudelta kokemukselta, ja ne ovat adjektiiveja joita harmillisen harvoin voi nykypeleistä käyttää.

A Way Out tuntuukin pyrkivän aina täydellisyyteen, huolimatta siitä onko yksittäiseen mekaniikkaan kulutetut työtunnit olleet pelaamiseen käytetyn ajan arvoisia. EA:n kaltaisen yrityksen alla voisi kuvitella, että kvartaalitalous riisuisi pienet nerokkuudet työtehokkuuden tieltä, mutta A Way Out on täynnä pieniä, nerokkaita hetkiä. On kyse vain kertaalleen käytetystä kuvakulmasta, kerran pelattavasta minipelistä tai pienestä, herkästä hetkestä, A Way Out tuntuu aina etsivän parasta kerrontatapaa, kopromisseista huolimatta. Lopputuloksena on paitsi mielenkiintoinen ja tunnelmallinen, myös virkistävä kokemus kahdesta miehestä karkuteillä.

A Way Out on saatavilla myös PS4:lle ja Xbox Onelle.