Ken pelkonsa tunnustaa, on jo voittanut peloista ensimmäisen, sanotaan. Tunnustan pelänneeni Fear Effect: Sednaa pelatessani: en pelännyt torahampaisia savuhirviöitä, enkä ahdistunut päälle vyöryvistä zombeista. Minun pelkoni oli syvemmällä. Minä pelkäsin, ettei Fear Effect: Sedna päättyisi ikinä.




Sushee Games on ottanut aikamoisen taakan kannettavakseen, Fear Effect kun oli monelle iso juttu parikymmentä vuotta sitten. Vuosituhannen vaihteessa julkaistut Fear Effectit olivat sarjakuvamaisella tyylillä erottuvia selviytymiskauhuja, joita markkinoitiin muun muassa törkyisillä vitseillä ja rintavilla lesboilla. Kuten moni muukin klassikkosarja, myös Fear Effect on pyrkinyt takaisin markkinoille joukkorahoituksen voimin. Kickstarterilla pienen pesämunan kerännyt Sedna kuitenkin talsii joukkorahoitettujen pelien tuttua latua: pieni tiimi on haukannut aivan liian suuren palasen, eikä jäljelle jää kuin puolivillainen yritys. Onneksi Sushee edes yrittää modernisoida pelisarjaa tälle vuosikymmenelle: pelin maailma ja visuaalinen tyyli mukailee pelisarjan vanhempia osia, mutta mekaniikkojen puolella on otettu täyskäännös.


Itselleni Sedna on ensimmäinen hyppy pelisarjaan, mutta räpiköinnin määrästä päätellen klassiset osat taitavat jäädä kokematta. Tarina onneksi esittelee olennaiset hahmot sekä menneet tapahtumat tarpeeksi hyvin, etteivät uudet pelaajat jää rannalle ruikuttamaan. Ruikutusta kyllä riittää, mutta tyystin eri syistä. Esimerkiksi Sednan tarina on sieltä muka-kohahduttavan pikkuvanhasta päästä: mielessäni jokainen Fear Effectiä epäironisesti fanittava pukeutuu päivittäin pitkään mustaan nahkatakkiin, vauhtilaseihin ja fedoraan.



Juonessa kaksi nahkaan pukeutuvaa, räväkkää rakastavaista kerryttää eläkerahastoaan ryöstelemällä antiikkiesineitä ja salamurhaamalla diplomaatteja. Viimeisin toimenanto menee kuitenkin puihin, jolloin kaksikko joutuu turvautumaan vanhoihin ystäviin päästäkseen liemestä. Kaveriporukkaan kuuluu kello viiden sängen takaa murisevaa äijää, piikkitukkaista hemmoa ja örisevän karhumaista äijää. Juoni on perinteistä scifi-höttöä yliluonnollisilla mausteilla. Monikansallisia yhtiöitä, haudan takaa kuiskivia demoneja ja cyberpunkihtavaa maailmaa sekoittava Sedna on kyllä mielenkiintoinen yhdistelmä erilaisia osasia, mutta repaleinen juoni ehtii jo loppua ennen alkamistaan. Esimerkiksi Harebrained Schemesin erinomainen Shadowrun -sarja käytti samanlaista maailmaa hyödyksi aivan erilaisella tasolla.


Ongelmat jatkuvat tarinankerronnan puolella. Välivideot ovat näennäisesti nättejä: sarjakuvamainen tyyli on omaleimaista ja pirteää, eikä tarina hukuta pelaajaa kymmenien minuuttien keskusteluihin. Harmillisesti tyylin takaa ei vain löydy mitään sisältöä. Tarinan rippeetkin rampautuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun joku pelihahmoista avaa suunsa. Sednan ääninäyttely on nätisti ilmaistuna haastavaa, tarkemmin sanottuna korvia riipivää. En tiedä ovatko Susheen työntekijät hoitaneet ääninäyttelyn itse, vai haettiinko äänityskoppiin ihmisiä paikallisen kesäteatterin varanäyttelijöistä, mutta kankea, laimea ja amatöörimäinen lopputulos on niin surkuhupaisaa kuunneltavaa, etten pelin loppuvaiheessakaan tiennyt, pitikö murahtelevan Deken olla ranskalainen, saksalainen vai kenties englantilainen hahmo. Staattisten puhuvien päiden käyttäminen keskusteluissa ei paranna tilannetta tippaakaan.



Pelimekaniikallisesti Sedna yrittää kulkea omia polkujaan. Resident Evilejä muistuttavissa 3D-ympäristöissä räiskiminen on historiaa, tällä kertaa Fear Effect koetaan isometrisestä näkökulmasta. Mekaniikat myötäilevät katselukulmaa: Sedna muistuttaa enemmänkin X-Comia tai Jagged Alliancea kuin selviytymiskauhua. Yhtä tai useampaa hahmoa ohjataan isometrisesti, ja pelimaailman voi pistää vapaasti paussille kun siltä tuntuu. Ajan pysäyttely ei anna pelkkää hengähdystaukoa, vaan paussituksen aikana hahmoille voi antaa suoraviivaisia komentoja, joita pelihahmot toteuttavat paussin päätyttyä. Taisteluista on yritetty saada taktisempia komentojen avulla, mutta surkuhupaisa tekoäly rampauttaa lähestulkoon kaikki suunnitelmat.


Kiivaan tulitaistelun aikana yritin saada Axelin, piikkitukkaisen turvamiehen, juoksemaan läheisten laatikoiden taakse suojaan, jolloin hän olisi voinut antaa tulitukea liikkuessani Hanalla vihollisia päin. Kun aika lähti jälleen liikkelle, katselin keskellä käytävää seisoskelevaa Axelia, joka kuoli hetkeä myöhemmin. Ohjaamani Hana seurasi pian perässä, sillä olin yliarvoinut vastustajieni selviytymisvietin: suojan sijaan vastustajat juoksivat ryppäänä hahmoni ympärille ja teloittivat minut lähietäisyydeltä. Vastaavia tilanteita riitti pelin ensimmäisistä kahakoista lopputaistoihin saakka. Tekoälykaverit tyytyvät patsastelemaan keskellä pihaa ja ampumaan vain näennäisesti (jos lainkaan), viholliset taas juoksevat ryppäänä suoraan päin näköä tai unohtuvat seiskoskelemaan paikoilleen.

Toisaalta on vain hyvä, että viholliset ovat lobotomian läpikäyneitä maalitauluja. Sednan tulitaistelu on niin karmaisevan tönkköä ja alkukantaista ampumisnapin rämpytystä, että yhtään vaativampien vihollisten edessä menisi sormi nopeasti suuhun. Vaikka taisteluissa on käytännössä tarvetta vain kahdelle napille – suojautumiselle ja ampumiselle – viholliset onnistuvat silti rokottamaan elinpisteitä sellaista vauhtia, että jokaisen tulitaistelun päätteeksi kuluu vähintään yksi, ellei useampikin lääkelaukku.


Jos taistelut eivät ota onnistuakseen, Sednassa voi myös hiipparoida. Kyyryssä kävellessä vastustajat voi joko ohittaa tai jallittaa äänettömästi. Hiippailu on toteutettu alkeellisesti, mutta välttävästi. Viholliset esimerkiksi noteeraavat kyllä kuolleen kaverinsa, mutta unohtavat asian muutamassa sekunnissa. Myös pelosta on yritetty tehdä olennainen osa pelaamista: mitä enemmän pelihahmo on peloissaan, sitä kovempaa vahinkoa hyökkäykset tekevät ja erikoisiskut iskevät. Pelko kasvaa toiminnasta ja huonoista tilanteista, hiipparointi taas tyynnyttää tykytystä.

Tönkköä toimintaa tauotetaan myös ongelmanratkonnalla. Sednan puzzlet ovat hyvin perinteistä mallia: välillä pitää yhdistellä oikeita muotoja, toisinaan rytmittää ovikoodin värit oikeisiin lokerikkoihin. Sympaattiset, joskin alkeelliset puzzlet ovat selkeästi hiotumpia ja mielenkiintoisempia kuin tasapaksu tarina tai tekoälytön toiminta. Riemunkiljahduksilta säästytään, mutta eipähän ainakaan kiljuta kauhusta. Puzzleja myös tarjoillaan sopivassa suhteessa toiminnan kanssa, jolloin yksikään osa-alue ei päsmäröi liiaksi päälle.



Fear Effect: Sednaa ei voi oikeastaan suositella yhtään kenellekään, mutta tosifanit osaavat varmasti arvostaa vanhojen naamojen näkemistä. Sedna on kuitenkin malliesimerkki joukkorahoitetusta, nostalgialla ratsastavasta sekundapelistä. Ilman tuttua nimeä Sedna olisi kahdessa päivässä unohdettu, keskeneräisenä julkaistu raakile, mutta Fear Effect herättää naavaparroissa juuri tarpeeksi mielikuvia, että nostalgiahirviötä voi jälleen kerran ruokkia roskaruualla. Sednassa on kyllä lupausta, mutta peli on julkaistu vähintään puoli vuotta etuajassa. Alkutekijöissään oleva taistelu ja karmaisevan ääninäyttelyn pilaama tarinan tynkä ei tarjoa kenellekään juuri mitään.


Sushee Games on ilmeisesti tekemässä myös uutta versiota alkuperäisestä Fear Effectistä, ehkäpä ensi kerralla onnistutaan paremmin.