Kun toimitukselta tuli käsky lähteä puolustamaan kunniaa Supermassive Gamesin luoman Bravo Teamin virtuaalitodellisille taistelukentille, niin tartuin epäröimättä haasteeseen. Kyllä meiltä on aina mies ja hevonen lähtenyt ja niin edelleen. Sotavälineet saapuivat postin kuljettamina muutamassa päivässä ja kyllähän niitä välineitä olikin. Pitkällisen kaapeloimisen jälkeen postmoderni soturi oli valmis kunnian kentille.



Yleensä pyrin kirjoittamaan arvostelut harkitun objektiivisessa mielessä, mutta huomasin että ensimmäinen pitempi VR-pelikokemus oli yllättävän henkilökohtainen elämys. Avopuolisoni riemuksi sukeltelin, väistelin ja otin polviasentoja olohuoneen matolla ja koira oli vietävä toiseen huoneeseen, se kun oli vuorenvarma, että jotain oli pahasti pielessä. Alun innostus kuitenkin muuttui varsin nopeasti pettymykseksi.


Bravo Team sijoittuu kuvitteelliseen Itä-Euroopan kaupunkiin, jossa yllättäen koko valtio joutuu keskelle jonkinlaista sisäistä konfliktia. Tapahtumilla sinäänsä ei ole suurtakaan merkitystä, tärkeintä on saada jonkinlainen henkinen selkäranka ammuskelemiselle. Varsinaisesti Bravo Team on tarkoitettu pelattavaksi toverin kanssa. Siksi onkin hiukan harmi etten tähän hätään keksinyt kenellä tutuistani olisi sattunut olemaan pleikkarille VR-setti ja halua rankaista pahiksia. Yksinkin pelaaminen sujui ihan ok, mutta olisihan se varmaan antanut pelille vielä oman twistinsä, jos toimintaan olisi saanut loikata kera luotettavan toverin.



Vaikka pleikkarin VR ei tunnista koko ympäristöä kuten HTC Vive, se ymmärtää yllättävän hyvin missä pelaajan pää liikkuu. Vaikka Bravo Team -pelissä pystyy nousemaan suojasta nappia painamalla, voi sieltä kurkotella myös ihan konkreettisesti. Korvan vierestä suhahtavat luotikuurot aiheuttivat varsinkin alussa ihan oikeita säpsähdyksiä ja asetta koetin pidellä kuin Big Boss konsanaan. Arvostelupaketin mukana tullut Aim Controller toikin erinomaisen ja vielä immersiivisemmän fiiliksen oikeuden puolustamiseen. Lisäksi pitempien pelisessioiden jälkeen huomasin ihan oikeasti hengästyväni. Se, tarkoittaako tämä toiminnallista peliä vai huonoa pohjakuntoa, siihen en ota kantaa.


Bravo Team pitää sisällään varsin suoraviivaista toimintaa. Pelaaja tähtäilee futuristinen Aim Controller kädessään vihuja, jotka juoksevat tasaisina aaltoina kimppuun. Kuitenkaan täysin staattisesta toiminnasta ei ole kyse, sillä eteneminen taistelun tiimellyksessä on toteutettu siten, että pelaaja tähtää ohjaimellaan mahdollisia suojapaikkoja autojen, ovenpielien tai muurien takana. Sopivan paikan valittuaan seuraa lyhyt video kolmannessa persoonassa, jossa soturi pinkoo seuraavaan suojaan (tämä on muuten loistava keino rikkoa pelin kuin pelin immersio). Näissä tilanteissa soturitoverin olisi hyvä antaa etenevälle kaverilleen tulitukea, mutta omassa tapauksessani tekoälyinen taistelija oli sen verran kahvilla, että sain itse kokea osani lyijymyrkytyksen vaaroista.



Varsin nopeasti selvisi ettei Bravo Team yksinkertaisesti ole hyvä peli. Käytännössä tyhjästä ilmestyvät vihollislaumat alkavat nopeasti tuntua puuduttavilta ja pelin ympäristöt ovat todella geneeristä kuvastoa. Kun VR-peleissä pitkälti on vielä tässä vaiheessa kyse elämyksellisyydestä, olisin toivonut jotain sävähdyttävää, vaikka edes niitä isoja räjähdyksiä ja raivokkaasti rätkyttäviä aseita. Kuitenkin pelaajalle luovutettu hernepyssy oli hämmentävän laimea ilmestys. Lisäksi jostain syystä ase on skaalattu lähes koomisen isoksi möhkäleeksi. Peli itse tuntui pitävän tuliluikkuja vieläkin valtavampina ja harmillisen usein hyvä suoja muuttui turhaksi, sillä selkeästi suojan ulkopuolella oleva pyssy ei suostunut tulittamaan kun peli oli sitä mieltä että jotain oli tiellä.


Pelattavuudelta Bravo Team ei myöskään päässyt loistamaan. Vaikka pelin kentät ovat yksinkertaisia putkia, oli silti ajoittain äärimmäisen hankalaa pysyä kärryillä siitä minne kulloinkin oli mentävä. Varsinaista vaaran tuntua vastustajat eivät myöskään aiheuttaneet, sillä he juoksentelivat päämäärättömästi edestakaisin ja tyytyvät usein vain autuaasti tuijottelemaan pelaajaa. Tähän kun liitetään runsas määrä bugeja, aseiden vähyys, pelin tankea graafinen ilme ja ongelmat tähtäämisessä niin kokoon saadaan peli, joka ei ole yksinkertaisesti missään hyvä.



Edes laitteiston uutuudenviehätys ei riittänyt saamaan aikaan sellaisia ruusunpunaisia silmälaseja, että minun olisi pitänyt herätellä itseäni ankarampaan asennoitumiseen. Bravo Team edustaa pitkälti sitä negatiivista ja stereotyyppistä mielikuvaa VR-peleistä, joka suurimmalla osalla genren peleistä vielä tässä vaiheessa on. Se on liian yksinkertainen, itseään toistava ja sitä myydään mielikuvan, eikä sisällön varjolla.


Kokonaisuutena Bravo Team on koomisen epätodellinen räiskintäpeli. Pelattavat hahmot ja vastustajat ovat zombimaisia ilmestyksiä latteassa maailmassa sieluttomien aseiden papattaessa taustalla. Tämä todellisuus on suhteettoman isossa ristiriidassa markkinoidun mielikuvan kanssa hektisestä taistelukentästä, jossa taktiikka ja yhteistyö olisivat keskiössä. Kokonaisuuden kruunaa radion välityksellä sotureille jutteleva päämajan tyyppi, jonka lakoniset kommentit ovat tasoa: “voi hitsin vitsi, nyt sun kamu kuoli.”