Sega on viime aikoina vyöryttänyt Yakuza-sarjaa länsimaisten pelaajien silmille sellaista tahtia, että hyvä kun ehtii kyydissä pysyä. Viime vuonna nähtiin sekä Yakuza 0:n että Kiwamin PS4-porttaukset ja nyt päästään jo tuoreemman tuotoksen kimppuun. Aivan suoraan uunista ei Yakuza 6:kaan meille saavu, sillä Japanin julkaisu oli jo joulukuussa 2016 – mutta sentään se on alkujaan PS4-peli.


Hieman omituisen julkaisurytmin vuoksi täkäläiset pelaajat kokevat siis Dojiman lohikäärmeen tarinan eri järjestyksessä kuin oli tarkoitus. Perfektionisteja tämä ehkä haittaa, mutta onneksi me muut voimme nautiskella Kazuma Kiryun kertomuksen sitä mukaa kun se meille annostellaan. Peli kun ei mitenkään edellytä aiempien osien läpipelaamista.



Pelin erittäin pitkä avausnäytös kertoo, kuinka aikansa yakuzana riehuttuaan päähenkilö Kiryu päättää jättää rikospuuhat sikseen ja eläköityä. Palkintoja ei jaeta sen arvaamisesta, miten hyvin suunnitelma onnistuu, joten hyvin pian ollaan jälleen Kamurochon kaduilla tempomassa porukkaa turpaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että alkunäytös olisi yhdentekevä; päinvastoin, kerronta tekee vaikutuksen ja tempaa mukaansa, vaikka lopputuloksen arvaisikin.


Sarjan etenemisen aistii myös siinä, että Kiryulle alkaa kertyä vuosirenkaita – aloittihan hän mafiosopuuhat pelin universumissa jo 80-luvulla. Hahmosta tämä tosin ei näy päälle oikein mitenkään, mutta muut haukkuvat vanhukseksi, siis hetkeä ennen kuin setä nappaa telineestä polkupyörän ja niittaa sillä kymmenen tyyppiä kanveesiin.



Siinä missä viimevuotiset pelit olivat käännöksiä PS3:lta, Yakuza 6 on kehitetty nelospleikkaria silmällä pitäen. Tämä näkyy selvästi ulkokuoressa: kaupunki näyttää elävämmältä, ihmiset kauniimmilta ja myös latailu on vähentynyt. Kaikki roolit on nyt puhuttu (japaniksi) entisten murahdusten sijaan. Vierailtavana on enemmän paikkoja, kun yhä useammissa rakennuksissa voi liikkua myös sisällä.


Muilta osin aiemmin Yakuzoja pelannut tuntee olonsa välittömästi kotoisaksi. Kaupunki on vanha tuttu huvittelupaikkoineen ja sivutehtävineen, joista osa tosin saapuu nykymuodin mukaisesti älypuhelinsovelluksen kautta. Taistelujärjestelmä on kehittynyt hieman, mutta perusperiaatteet Heat-järjestelmineen ovat ennallaan. Edellisosien tapaan lähdin liikkeelle Easy-vaikeusasteelta, joka on nimensä veroinen: voin suositella sitä, jos haluaa lähinnä kokea tarinan eikä jäädä jumiin vaikeisiin turpasaunoihin. Niin, ja nyt mukana on moderni innovaatio nimeltä automaattitallennus.



Visuaalisesta päivityksestä huolimatta Kamurocho ei siis ole perusteiltaan muuttunut miksikään, vaan kaupat ja muut paikat ovat yhä siellä missä ennenkin. Pelaajat voivat itse päättää, miten paljon tämä ketäkin häiritsee. Tuttua on myös se, että Yakuza-sarja ei ole tinkinyt piiruakaan japanilaisuudestaan. Etenkin sivutehtävät ovat täynnä kaikenlaista pientä älyttömyyttä, joka hakee vertaistaan jopa avoimen maailman pelien keskuudessa. Samoin pikkutuhmuutta on jälleen tarjolla, ja varsinkin livechat-minipeli kirvoitti hymyn jos toisenkin yhdistämällä asiaan myös yhteiskunnallista kommenttia.


Erilaiset ruokapaikat ja -annokset ovat olleet sarjassa mukana jo pitempään, mutta kutonen nostaa esiin myös terveellisen ruokailun merkityksen. Kiryu voi palkata personal trainerin, joka treenausminipeleihin patistamisen lisäksi lähettelee myös ruokavinkkejä tekstiviesteinä. Niitä noudattamalla saa parannettua kuntoaan normaalia nopeammin.

Tietty osa ostavasta yleisöstä odottaa luonnollisesti näkevänsä myös Segan kolikkopelejä, eikä heillekään tuoteta pettymystä. Aiemmissa osissa nähdyt Outrun, Space Harrier, Hang-On ja Fantasy Zone (jonka nerokkuutta en ollut edes tajunnut aiemmin) ovat mukana, mutta niiden lisäksi tarjotaan myös Virtua Fighter 5 ja Puyo Puyo, jopa kaksinpelinä. Ja lisäksi on baseballia, pubitikkaa, mahjongia, karaokea ja vaikka mitä muuta; tekeminen ei lopu kesken, vaikkei juonta edistäisikään.




Kaiken markkinahumun keskellä jää ehkä hieman paitsioon se, että varsinainen toiminta on hyvinkin yksipuolista. Joskus sentään tutkitaan paikkoja ja juostaan hiukan, mutta useimmiten pelaajan ainoa rooli tarinan edistämisessä on lätkiä vastustajia turpaan. Tavallaan Yakuza onkin koko ajan ollut tyypillinen japanilainen roolipeli, jossa taistelut vain käydään reaaliaikaisesti beat’em upina.

Harmitusta tosin alentaa huomattavasti se, että tappeleminen on oikeasti melko hauskaa. Etenkin astaloiden poiminta kaupunkiympäristöstä tuo hyvällä tavalla mieleen vanhan Dynamite Cop -sarjan. Pelattavuus on sujuvaa ja pienellä opettelulla saa aikaan tehokkaita ja näyttäviä liikkeitä. Uutuutena myös ympäristö kärsii vahinkoa ja sillä on seurauksensa – on turha odottaa kovin lämmintä vastaanottoa ravintolasta, jonka ikkunasta on hetkeä aiemmin heittänyt vastustajan sisään.




Olen pitänyt jokaisesta pelaamastani Yakuza-sarjan pelistä, ja Yakuza 6 on niistä kirkkaasti paras. Senkin suositteluun joudun jättämään pienen fanivarauksen, mutta vain pienen, sillä kyseessä on kaikin puolin ehjä paketti sellaiselle, joka tietää mitä odottaa. Peli ei ole yhtä avoin kuin vaikkapa GTA, vaan tarjoilee vapauden omalla tavallaan paketoituna. Samoin japaninkieliset näyttelijäsuoritukset voivat aluksi haitata, mutta lopulta pelaaja ymmärtää, että dubbaus olisi pilannut pelin. Alkukieliset puheet tuovat autenttisuutta ja tietynlaista toiseuden tunnetta, puhumattakaan siitä, että näyttelijävalinnat ovat oikeasti hyviä.

Yakuza-sarja kokonaisuudessaan on ollut kuin Segan lahja länkkäripelaajille, ja on hienoa, että se alkaa nyt löytää omaa yleisöään. Paljon huonompia pelejä myydään täällä main paljon enemmän.

Testattu: PS4 Pro