Hiekkalaatikkopelit ovat nyt erittäin in ja pop. Harhaanjohtavan yleistäväksi synonyymiksi näille peleille on muodostunut termi "GTA-klooni". Mercenaries 2:n maailma on toki GTA:n tavoin avoin ja se vilisee jos jonkinlaisia kulkuvälineitä pelaajan mielivaltaisesti lunastettavaksi. Klooni on kuitenkin sen verran vahva sana, että en sitä tässä yhteydessä mielelläni käyttäisi. Mercenaries 2:n asetelma on kuitenkin yllättävän omanlaisensa.

Venezuela on rankan sisällissodan kourissa. Paikallisten asukkaiden arkipäivä on yhtä selviytymistaistelua, kun erilaiset rikollisjärjestöt ja vastarintaliikkeet sohivat toisiaan rankalla kädellä. Kaiken rähinän keskelle saapuu ahteriin ammuttu palkkasoturi, jonka elämän tarkoitus on tätä aiemmin nöyryyttäneen kriminaalikihon metsästäminen. Pahispomon löytämistä edistää kaupungin eri tappelupukarien tehtävien täyttäminen ja sitä myötä oman pikku yrityksen toiminnan laajentaminen.



Pelin alussa pelaaja voi valita kolmesta eri hahmosta, joiden väliset erot ovat kohtuullisen marginaalisia, niin pelattavuuden kuin tarinankin kannalta. Pieniä suorituskyvyllisiä erojakin on, mutta järin oleellinen valinta ei kuitenkaan ole, eikä varsinaisesti yllytä uuteen läpipeluuseen erilaisen tarinan toivossa.

Koska sotaa leikitään hiekkalaatikossa, on tehtävien suorittamisjärjestys ainakin osittain pelaajan päätettävissä. Tarina on valitettavan yhdentekevä ja kliseinen, eikä onnistu yllättämään tai säväyttämään kertaakaan pelin aikana. Toki matkan varrella törmää myös värikkäisiin hahmoihin, mutta pääasiassa ne kärsivät ikävästi syvyyden puutteesta, minkä johdosta minkäänlaista kiintymystä tai sympatiaa ei pääse syntymään. Sama viileys pätee myös pelin yleiseen tunnelmaan. Räiskintä, joka muodostaa leijonanosan pelin sisällöstä, ei tuota suurta tyydytystä, saati aiheuta oikein muitakaan tunteita. Ammuskelulta pontta haukkaavat rasittavan epätarkat aseet. Olen toki kuullut juttua, ettei rynkyllä oikeastikaan osu mihinkään, mutta joku roti sentään. Toinen merkittävä, kivaa tappamishenkeä nakertava ominaisuus ovat tylsän persoonattomat viholliset.

Jos osumatarkkuuden kehnoutta katsotaan läpi lapasien, on pelattavuus muilta osin Mercenaries 2:n parasta antia. Hahmon kontrollointi on sujuvaa ja auton ja muiden kulkupelien ohjastaminen tuntuu jopa yllättävän miellyttävältä. Autojen törmäilyn vaikutukset ovat tosin hiukan sattumanvaraisia ja välillä outojakin. Pirssit tuntuvat myös kierähtävän turhan herkästi katolleen. Erilaisia menopelejä on kuitenkin varsin mukava valikoima aina helikoptereista moottoripyörien kautta monsteriautoihin.



Pelaajan valinnoilla on merkittävä vaikutus siihen, kuka tarjoaa kohdattaessa selkään taputtelua ja kuka lyijymyrkytystä. Eri porukoiden tehtäviä suorittamalla ajautuu useimmiten tilanteeseen, jossa kumartaa yhdelle jengille, samalla kun oma karvainen peräpeili irvistää rumasti sen vihollisryhmittymälle. Hyvää pataa olevan faktionin solttuja ei luonnollisestikaan kannata isommin yrmiä, jotta suhteet säilyisivät. Huolimatta pelimaailman erityisen epävakaasta tilanteesta, jaloissa pyörii myös kosolti siviilejä, joiden henki on kirjaimellisesti kallis. Sivareiden listiminen aiheuttaa näet automaattisen vähennyksen pelaajan tilipussista. Kauaskatseisempia vaikutuksia viattomien teilaamisella ei ole.

Visuaalisesti Mercenaries 2 on melko epätasainen tapaus. Sillä on hyvätkin hetkensä, mutta etenkin kaupunkialueet ovat jotenkin aution ja yksinkertaisen oloisia. Maailma kaipaisi minun makuuni huomattavasti enemmän yksityiskohtia. Tällaisenaan se tuo pahimmillaan mieleen PS2-pelin, jota on vain ehostettu uusilla grafiikkakikoilla. Yksi pelin hienouksista (myös visuaalisessa mielessä) on se, että järeämmätkin kerrostalot saa nuijittua kiukaankiven kokoisiksi murikoiksi, kunhan repusta vain löytyy riittävän raskasta asearsenaalia. Mistään tulitikuista rakennukset eivät todellakaan ole tehty, joten aivan puhisemalla ja puhkumalla ei pirttiä kanveesiin kaadeta. Tykistöammuksia on ripoteltu ympäri pelimaailmaa. Lisäksi pelaajan on metsästettävä tuiki tarpeellista polttoainetta, jota käytetään resurssien pöllimisessä hyödynnettävän helikopterin ja tilauspommituksia suorittavan suihkarin ilmassa pitämiseen.



Mercenaries 2:n tehtävät ovat harmillisen yhdentekevää sorttia. Lukuisien pelituntienkaan jälkeen en pysty nimeämään montaakaan tehtävää, joka olisi aiheuttanut edes pientä muistijälkeä aivolohkoon. Yksi syy tähän lienee haasteen puute, joka peliä vaivaa kautta linjan. Pelihahmoltaan saa kyllä hengen pois jos oikein yrittää, mutta siihen vaaditaan yleensä melkoista sähellystä. Energiapalkki kohoaa varsin ripeää vauhtia itsestään, kunhan vain löytää sopen rauhoittua hetken pienen.

Hölmöilevä ja ennalta-arvattava tekoälykään ei onnistu piirtämään itsestään järin inhimillistä kuvaa, mikä verottaa pelin loppupistemäärää. Lisäksi bugitteleva helikopterikuski jää toisinaan nostokoukkuineen maastoon jumiin. Kertaalleen onnistuin myös räjäyttämään erään tehtävän kohdehenkilön ilmaan varsin näyttävästi siten, että tämä jäi kymmenien metrien korkeuteen roikkumaan ei-mihinkään, aiheuttaen tehtävän nolon epäonnistumisen viime metreillä.

Moninpelimahdollisuus pelastaa paljon, olettaen tietysti, että myös kavereilta löytyy kyseinen peli. Juonitilan tehtäviä voi (pelaajan niin halutessa) liittyä suorittamaan ulkopuolisia ihmispelaajia, mikä nostaa touhun mielekkyyttä uudelle tasolle. Tätä näkisi mieluusti enemmän muissakin peleissä. Yltiösosiaalinen tapaus voi lotota peliseurakseen myös uppo-outoja tuttavuuksia ympäri maailmaa. Itselläni ei ollut kuitenkaan tällaisesta toiminnasta järin hyviä kokemuksia. Sen sijaan sekopäisistä häirikkökersoista riittäisi kertomista enemmänkin.



Hyviä sandbox-ideologiaa hyödyntäviä pelejä ei kasva puissa. Vaikka pelit ovatkin keskenään varsin erilaisia, on aivan pakko vielä kertaalleen esittää vertaus GTA:han, sillä kyseinen julkaisu on minun ja monien muiden mielestä yksi parhaiten toteutetuista kyseisen genren peleistä. Vaikka siinäkin tehtäviä saa toteuttaa omaan tahtiin, pitää peli silti tiukasti imussaan. Tämän perustelisin erinomaisen hyvin rakennetulla juonenkululla, joka Mercenaries 2:sta valitettavasti puuttuu - tunnetasolla pelaajan aivoa ei kiusoitella oikein millään tavalla. Sympaattiset ystävät eivät koe äkillisiä poismenoja, eikä pelaajaa aseteta tilanteisiin, jossa pitäisi tehdä erityisen dramaattisia ratkaisuja. Mitä sitten jää jäljelle? Kylmää suorittamista vailla vetävää draamaa.