Realmforge Studiosin Dungeons 3:n pelaaminen on kuin treffeillä käymistä ihmisen kanssa, joka vaikuttaa fiksulta, karismaattiselta ja kauniilta. Alkujaan täydeltä paketilta tuntuva seuralainen onnistuu hurmaamaan sinut, kunnes treffikumppani laukoo alkuruokia tilatessa Kummeli-vitsin ilman varoitusta. Pääruokien saapuessa vitsit vain jatkuvat, eikä kokonaisuus tunnu muutenkaan enää niin vakuuttavalta: yhteiset puheenaiheet viihdyttävät, mutta seuralainen vaihtaa aihetta kerran sekunnissa, tilaamasi pihvi on niin jänteinen että leikkaamiseen kuluu tuhottomasti aikaa, eivätkä vitsit muutu aiempia hauskemmiksi. Kun lautanen alkaa tyhjentyä, on valmis maksamaan laskun ja katoamaan lopullisiksi ajoiksi, mutta treffikumppani katselee yhä innoissaan ruokalistaa. Apuva, pitääkö tässä jäädä jälkkärillekin?




Lyhyesti sanottuna PC:lle, Xbox Onelle sekä Playstation 4:lle julkaistu Dungeons 3 on erinomainen peli, muutamilla vioilla. Pidemmin sanottuna Dungeons 3 on suunnittelultaan erinomainen peli, joka kärsii kammottavasta huumorista sekä konsolipuolella myös kankeasta ohjauksesta. Ohjauksen ongelmat eivät ole niinkään Realmforge Studiosista kiinni, vaan konsolien ohjaimista: kuka ihme on päättänyt, että mikromanagerointia vaativa strategiapeli kääntyy sulavasti myös padille? Onneksi pelin hyvät puolet painavat vaakakupissa rutkasti enemmän.

Suunnittelultaan Dungeons 3 vastaa pelisarjan aiempaa osaa, ja vanhempien Dungeon Keepereiden pelaajat ovat heti kuin kotonaan. Ylhäältä kuvattu strategiapeli jakautuu kahteen kerrokseen: maanalaisen dungeonin – eli päämajan – rakenteluun, sekä maanpäälliseen taisteluun fantasiamaailman sankareita vastaan. Kyllä, pelaaja ei siis pelaa sitä kirkasotsaista Aragornia joka pelastaa haltiahipit ikuiselta kadotukselta, vaan juurikin sitä sarvipäistä Sauronin pikkuserkkua, joka haluaa kurittaa hobitteja iltaviihdykkeenään. Peli myös toimii kuten pitäisi, niin paperilla kuin käytännössä: oman labyrinttimaisen dungeonin rakentelu on hauskaa, ohjailtavia hahmoja on tarpeeksi pieni määrä että mikromanagerointi onnistuu, ja taistelukin on sopivan simppeliä. Valitse sotajoukko, napauta vihollista ja avót: haltiapataa tarjolla. Harmillisesti tehtävien pidentyessä sekä labyrinttien kasvaessa kokonaisuus menee niin monimutkaiseksi, että konsolin tatit pyörivät ympyrää ja pelaaja yrittää hätäisesti hyppiä paikasta toiseen.


Pelimekaniikallisesti kaikki on siis juuri niin hyvin kuin voisi toivoa, mutta pahimmat kapulat iskeytyvät tarinankerronnan rattaisiin: Dungeons 3 yrittää hyvin epätoivoisesti olla hauska peli, eikä mikään ole myötähävettävämpää kuin mukahauska koomikko, joka ei ymmärrä poistua lavalta. Vitsien kirjo sisältää muun muassa päähenkilön sekä kertojaäänen keskinäistä kettuilua, fantasiaviittauksia sekä täysin surkuhupaisia meemejä. Dungeons 3 on peli, missä päähenkilö huutaa dramaattisena hetkenä “voimani ovat yli 9000!”, ja hetkeä myöhemmin hoetaan kamehamehaata. Kun pelin ensimmäinen vartti sisältää mainitun kaltaisia helmiä, on selvää että edessä on pitkä, tuskastuttavan epähauska taival.

Tarina itsessään on simppeli: aiemman pelin ylimörkö päättää kasvattaa valtakuntaansa uudella mantereella, mutta välissä kuohuavaa merta ei noin vain ylitetäkään. Koko sotajoukon seilauttamisen sijaan teko-Sauronin henki matkaa uudelle maaperälle, missä henki infestoi valon ja pimeyden välillä kamppailevan haltiatytön. Riivatusta haltiatytöstä tulee ylimörön oikea käsi, joka nousee komentamaan uutta mannerta valtaavia piruja, örkkejä ja hiisiä. Narratiivia tarjotaan tarpeeksi kenttien kehystämiseen, mutta liiallisilla välivideoilla pelaajaa ei onneksi kiusata. Fantasiakliseille naureskeleva tarina on juuri niin pahvinen kuin parodialta osaa odottaa, eivätkä jatkuvat Taru sormusten herrasta -viittaukset naurata sen enempää 30. kuin viidennelläkään kerralla. Mitä haltiasilmäsi näkevät, Legolas? Paskaa huumoria, haltia tokaisi.




Käsikirjoitukseen kohdistuvan valitusten tulvan jälkeen on onneksi ilo todeta, että pelillisesti Dungeons 3 on puhdasta rautaa. Peliaika jakautuu tasaisesti maanpäälliseen sekä -alaiseen strategiointiin, eikä vaikeusaste kasva milloinkaan turhauttavalle tasolle. Rakentelu on simppeliä, kehityspolut helposti ymmärrettäviä eikä pelaajaa jätetä milloinkaan pyörittämään peukaloitaan. Aina löytyy jotakin pientä mikromanageroitavaa, millä pelin saa kulumaan sutjakammin.

Maan alla pyöritetään siis omaa dungeonia, eli labyrinttimaista päämajaa, jonka keskellä lepää vartioitava voimakristalli. Maanalainen näpertely keskittyy rakenteluun sekä puolustamiseen: snoteiksi nimetyt nöösipirut louhivat kultaa ja rakentavat uusia käytäviä sekä rakennuksia samalla kun isommat mörököllit, kuten sotaisat örkit tai tulta hönkivät pirut puolustavat aluetta ajoittaisilta hyökkäyksiltä. Satunnaisten hyökkäyksien aikana peli muuttuu hetkellisesti tower defenseksi. Luolansuulta lähtevät käytävät kannattaa paitsi rakennella mahdollisimman mutkikkaiksi, myös täyttää erilaisilla ansoilla, kuten seinästä ammutuilla nuolilla tai Indiana Jonesista tutulla vierivällä kivellä. Raa’alla voimallakin selviää pitkälle, jos ansojen näpertely ei ole se oma juttu.


Raikkaaseen ulkoilmaan astuttaessa toiminta on lähempänä perinteistä, hyvin simppeliä RTS:ää, eli reaaliaikaista strategiaa. Päämajassa koulitut örkit voi lähettää valtaamaan kehityspisteitä tuottavia lähteitä, tuhoamaan vihollisen rakennelmia sotajoukkojen hidastamiseksi sekä toteuttamaan kulloisenkin tehtävän objektiiveja. Vaikka tarinallisesti tehtävistä löytyy eroja, useimmiten objektiivit toistavat itseään: mene paikkaan X ja tuhoa rakennelma, mene paikkaan Y ja valtaa rakennelma, mene paikkaan Z ja herätä epäkuolleita avuksesi tuhoamaan rakennuksia. Maanpäällinen tappelu on onneksi tarpeeksi simppeliä ohjaimen tateille, örkkiarmeija kun osaa esimerkiksi sijoittaa kirveenheiluttajat kaukotaistelijoiden eteen. Jotakin strategista lisää peli kylläkin kaipaisi; kunhan sotajoukon on maalannut ja napauttanut vihollista, pelaajalla ei ole juuri muuta tehtävää kuin katsella, miten taistelussa käy. Välillä tappelua voi avittaa erilaisia taikoja viskomalla, mutta pääosin rähistelyt seurataan sivusta.



Valittaminen vähäisestä tekemisestä ei tosin ole välttämättä reilua, sillä Dungeons 3 on täynnä kaikkea pientä näprättävää, jota pitäisi naksutella aina suvantosekunnin iskiessä. Pelaaja ohjaa kirjaimellisesti pääpahiksen kättä, joka voi vaikuttaa fyysiseen maailmaan: osa ansoista vaatii manuaalisen triggeröinnin, örkkejä ja piruja voi noukkia sekä liidättää ilman halki eri huoneeseen ja hidasta työläistä voi läppäistä motivointimielessä. Päämajan puolustusjoukot taas saa eloon vartiohuoneen rumpua manuaalisesti napauttamalla, ja tehtaalla valmistetut laatikot pinoutuvat nopeammin kättä heilauttamalla. Simppelin pelattavuuden aiheuttamat aukot pitäisi täyttää vastaavalla mikromanageroinnilla, mutta konsolilla pelattaessa tämä ei ole oikein mahdollista: pelimaailmassa liikkuminen ja rakentelu vaatii juuri sen verran enemmän aikaa tateilla, ettei hektinen näpertely onnistu kuten hiirellä pelattaessa.


Yleisesti ottaen pelaaminen kuitenkin onnistuu moitteettomasti myös konsolilla. Hitaampi liikkuminen istuu pelin rentomieliseen henkeen, vaikka ne kenttien nopeimmat läpäisyajat saattavatkin jäädä haaveeksi. Muilta osin teknistä valitusta ei juuri ole: pelin värikäs, sarjakuvamainen maailma ihastuttaa kestonsa ajan, vaikka mitään omalaatuista designia Dungeons 3 ei tarjoakaan. Suurfaneille on tarjolla kampanjan lisäksi myös kevyttä moninpelattavaa sekä vapaasti muokattavia skirmish-tehtäviä.

Kokonaisuutena Dungeons 3 tarjoaa erinomaista päämajanrakentelua, örkkiarmeijan liikuttelua sekä ansojen täyttämien labyrinttien kaivelua – kunhan vain tajuaa mykistää peliäänet heti alkuunsa.