Kielenkäyttöämme muovaa ympäristö, jossa kasvamme. Esimerkiksi ‘tie’ tarkoittaa Suomessa monenlaista asiaa hädintuskin ajokelpoisesta kinttupolusta monikaistaiseen baanaan. Naapurimaassamme Venäjällä käsite on vieläkin laajempi, etenkin asteikon alapäästä – ei tarvitse nähdä montaakaan YouTube-videota tämän todetakseen. Nykyaikaisen perheauton sport-alustalla ei ole juurikaan asiaa näille reiteille.


Venäjään kuuluu valtavia alueita, joilla ei käytännössä asu ketään ja joilla vain kasvaa puuta. Jos tätä puuta halutaan hyödyntää, sen keräämiseen ja kuljetukseen tarvitaan melko poikkeuksellista kalustoa. Siitä kertoo Spintires: Mudrunner, joka on käytännössä etenkin konsoleille tarkoitettu remasterointi meilläkin aikanaan ennakkoon arvioidusta Spintiresistä.



Pitkäaikaisena Ladan (myös oikean Ladan eli Samaran, eikä vain Fiat-lisenssituotteiden) omistajana minulla on aina ollut silmää Neuvostoliitossa suunnitellulle kalustolle. Siinä, että laitteen jokainen piirre palvelee vain tiettyä tarkoitusta – tässä tapauksessa eteenpäin kulkemista – muusta sen suuremmin piittaamatta, on omanlaistaan teknistä kauneutta. Juuri maastoautoissa tämä piirre on viety äärimmilleen: ne ovat karkeatekoisia, epämukavia, suunnattomia, rumia, paljon kuluttavia ja maastossa täysin pysäyttämättömiä.


Spintires: Mudrunner sisältää erittäin laajan valikoiman itänaapurissa käytössä olevia maastokuorma-autoja ja työkoneita. Ne eivät esiinny pelissä aivan oikeilla nimillään, mutta reaalielämän vastineet on helppo löytää. Bonuksena on sitten hieman pienempää tukikalustoa, kuten tuttu UAZ-maastoauto.

Perustavoite on yksinkertainen: nouda tukkeja metsätyömailta ja toimita ne sahalle. Tämän saavuttaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa, kun pelaajan, työmaan ja sahan välissä on useampi kilometri upottavaa kuraa. Tarvitaan reitin valintaa, kartoittamista, oikeita työkaluvalintoja ja myös huoltoa ja tankkaamista.




Nelivetoautoa koskeva vanha viisaus kuuluu, että sillä pääsee huomattavasti pitemmälle jumiin kuin kaksivetoisella. Tämän väitteen todistamisen lisäksi Mudrunner tarjoaa mahdollisuuden juuttua paikoilleen myös 6- ja jopa 8-vetoisella autolla. Kaikeksi onneksi käytössä on paitsi erillinen ryömintävaihde, myös vinssi, jolla voi yrittää vetää itseään irti. Sekään ei tosin pelasta, kun auto kellahtaa kyljelleen tai uppoaa liian syvään veteen.

Ja tässä oikeastaan onkin pelin koko viehätys – eikä se ole ihan vähäinen. Mudrunneriin on mallinnettu laajoja alueita hyvin autenttisen oloista venäläismetsää, jossa pelaaja saa etsiä parhaaksi katsomansa reitit eri paikkojen välillä. Tarjolla on myös lyhyempiä haasteita, jotka opastavat varsinaisen pelin pariin – ja niihin kannattaa tutustua, jotta pääsee sinuiksi kameran ja kontrollien kanssa. Ohjaimeen on tungettu melko paljon toimintoja, eivätkä kaikki niistä tunnu aluksi kovin loogisilta. Pienellä opettelulla peli alkaa sujua, vaikkeivät kamerakulmat ehkä parhaita mahdollisia olekaan.




Sanonnan mukaan Venäjällä oikein mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Tämä kuvaa hyvin myös kokemuksiani Mudrunnerin parissa: kerran onnistuin rikkomaan yhden kuorma-auton kokonaan, kun yritin oikaista metsän halki. Onneksi pääsin kuitenkin UAZilla sen luo tuomaan varaosia. Toisella kertaa, saatuani jo lähes tukkitavoitteen täyteen, kaadoin koko rekan metsään muutaman kymmenen metrin päässä purkupaikalta. Koko “seuraava yö” menikin ajaessa paikalle kuormurilla, jolla sain vinssattua laitteen takaisin pystyyn, mutta valitettavasti menetin tukkikuorman kokonaan. Tästäkään huolimatta minua ei ärsyttänyt, vain huvitti oma huonouteni. Automaattinen tallennus myös kesken tehtävän on iloinen asia.

Moni peli kärsii keinotekoisesta kiireestä, mutta Spintires: Mudrunner ei sekunteja laske. Niin kauan kuin käytössä on liikkuvia ajoneuvoja ja polttoainetta (jota muuten kuluu reippaasti), pelaaja saa yrittää uudelleen. Tässä suhteessa ensimmäinen kartta on kaikista sallivin, sillä maastosta löytyy monenlaista kalustoa, kun vain jaksaa ajaa sen luokse. Myöhemmin käytettävät ajoneuvot pitää valita ennen pelin alkua.


Grafiikka ei ole aivan viimeisintä huutoa, mutta enemmän kuin pätevää silti. Metsä näyttää metsältä ja kura kuralta – ja aivan erityisen elähdyttävää on, että auton maastoon jättämät jäljet pysyvät siellä ja on mahdollista sekä raivata itselleen polkuja että juuttua vanhoihin pyöränjälkiin.

Ainoa varsinainen nupinan aihe on se, että peli voisi välillä kertoa pelaajalle hieman enemmän. Heti aluksi kuormureitaan saa varustella kaikenlaisella, mutta on helppo kytkeä perään vaikkapa perävaunu, jota ei oikeasti saa lastattua millään järkevällä tavalla. Tämä on ikävä huomata siinä vaiheessa, kun on sankaroinut yhdistelmän tiettömien taipaleiden taakse lastauspaikalle.



Kirjoitin eräänä iltana Facebookiin, että on kummallinen tunne kun konsoleilla on asennettuna sekä Forza Motorsport 7, Gran Turismo Sport että Project CARS 2 ja haluan vain pelata Spintires: Mudrunneria. Tietenkin on melko suhteetonta verrata näitä pelejä toisiinsa, niin erilaisia ne ovat – mutta siinä missä nämä kolme toistavat jo aiemmin alkanutta (hyvää) kaavaa, Mudrunner saa nyt vasta pakettinsa kunnolla kasaan. Spintires oli hieno teos, ja pelaamalla sitä nyt uudelleen huomaa, miten samanlainen se lopulta olikaan, mutta Mudrunneriin on grafiikan päivityksen ohessa lisätty... se varsinainen peli. Haasteet tuovat peliin paljon lisäsisältöä ja helpottavat logiikan ymmärtämistä. Ja vaikka PC:ltä käännetyn pelin kontrolleista olisi voinut tulla painajainen, ne toimivat konsoliohjaimella suorastaan yllättävän hyvin.


On toki vaikea suositella tätä aivan varauksetta kaikille. Rauhallinen tempo ja tekemisen tietynlainen yksipuolisuus edellyttävät tietynlaista luonteenlaatua, eikä mieltymys itäkalustoon ja -estetiikkaan ole pahitteeksi. Huvit on pitkälti tehtävä itse ja pääosa pelistä kuluu pitkien siirtymätaipaleiden parissa. Mutta niillekin, joita pelin perusajatus ei välittömästi viehätä, suosittelen ainakin lyhyttä koeajoa Mudrunnerin maailmassa. Saatat yllättyä siitä, miten rauhoittavaa puuhastelua tukkien kuljetus venäläismetsissä voikaan olla.