Ensimmäinen Middle-earth-sarjan peli, Shadow of Mordor, oli todellinen yllättäjä kolmisen vuotta sitten. Arvostelijat lämpenivät sille oikein hyvin ja kuluttajatkin tyhjensivät kaupan hyllyjä aktiivisesti. Harmittavasti ensimmäinen osa on jäänyt itseltäni kokematta, mutta virhe on korjattava, koska onhan tämä kakkososa pienistä heikkouksistaan huolimatta melko vakuuttava tekele.


Tolkienin luomaan maailmaan perustuva toimintaa ja kevyttä roolipeliteemaa yhdistelevä seikkailu sisältää paljon uniikkeja asioita, mutta ei lähde joka tilanteessa keksimään pyörää uudelleen. Pelimekanismia voisi kuvailla tuoreimpien Batman- ja Assassin´s Creed -pelien sekoitukseksi. Kolmannesta persoonasta kuvatut taistelut hoidetaan hieman kuin Batmaneissä. Kiipeily ja kartan avartaminen ovat taasen kuin suoraan AC:sta napsaistu. Sivutehtävien löytyminen vaatii kuitenkin hieman enemmän vaivaa kuin esikuvassa, koska ne tulee itse bongailla korkealla tornissa ollessaan.



Seikkailussa olennaisessa osassa on jo ensimmäisessä osassa esitelty Nemesis-järjestelmä. Ajan mittaan pelaajalle alkaa kasaantua rivisotureista erottuvia örkkivihollisia, jotka muistavat aiemmin käytyjä taisteluita ja muistavat muistuttaa, jos pelaaja jäi viime kerralla alakynteen. Vanhat tutut laittavat pelaajan taistelutyylin mieleensä ja muokkaavat omaa taistelutapaansa sen mukaan, kun revanssin aika on koittanut.


Vihollisia on monen tasoisia ja niillä on omia erikoiskykyjä. Jokaisella pelialueella on oma päämajansa, jossa alueen kovin pamppu tulisi kaataa, mutta taitojen kerryttäminen on hyvä aloittaa vastapuolen joukkojen haavoittamisella arvoasteikossa alhaaltapäin. Örkit elävät jatkuvasti omaa elämäänsä ja saattavat jopa omin käsin harventaa omaa rivistöä syystä tai toisesta. Pelissä voi myös manipuloida vihollisia omalle puolelleen ja näin vahvistaa omia joukkojaan.

Idea todellakin toimii ja luo omanlaisen selkärankansa koko pelille ja sen etenemiselle. Hieman harmillista kuitenkin on, että arkkivihollisien määrä kasvaa pelin aikana sen verta suureksi, että kovin tunteikkaita jälleennäkemiset eivät ole. Peli ei siis onnistu luomaan samanlaisia vihollispareja kuin esimerkiksi Aladdin ja Jafar Disney-piirretyssä, mutta pelimekaniikka on siitä huolimatta ainutlaatuinen tämän tyyppisissä peleissä.




Joidenkin pelien kohdalla tulee valiteltua, että toiminta on turhan tasapaksua alusta loppuun. Jatkuvasti päälle käyvät suuret örkkiarmeijat tukevat toki tätä ajatusta, mutta hahmon jatkuva kehitys ja uusien taisteluliikkeiden oppiminen muovaavat kokemusta jatkuvasti. Pelatessa tuli oikeastaan hieman ylensyönyt olo, koska uusia liikesarjoja opetettiin niin aktiivisella tahdilla, ettei oma muistikapasiteetti meinannut riittää niiden pureskelemiseksi. Hyvä kuitenkin, että erilaisia taisteluliikkeitä riittää ja taistelut eivät onneksi vaadi kuitenkaan jokaisen muistamista.

Yleisesti kontrollit ovat sujuvat ja tasohyppelykohtauksista selviää useimmiten vain hieman miettimällä järkevintä reittiä, koska ”parkouraaminen” on toteutettu hyvin samantapaisesti kuin Assassin´s Creedeissa. Pelaajan tulee painaa vain nappi pohjaan ja suunnata nokka kohti kiipeiltävää paikkaa. Pelihahmo pystyy perinteisen reippaan juoksun lisäksi nopeisiin spurtteihin, mutta silloin ohjaaminen muuttuu hienoisesti pomppivan kameran kanssa todella hankalaksi.




Kaiken toiminnan taustalla on toki myös tarina, mutta se ei onnistu luomaan koukkua pelin pelaamiseen – peli vie mennessään ihan muilla meriiteillä. Keski-Maassa on Sauronin valtakausi ja hänen örkkiarmeijansa pitää huolta siitä, että kivaa ei ole kellään. Samooja Talion ja hänessä kulkeva Celebrimborin aave pyrkivät päättämään pahan voimat voimasormuksen avulla, mutta ongelmia pelin läpipelaamiseen kuluvan 20 tunnin ajan riittää alusta loppuun. Tarina etenee tarinatehtäviä suorittaessa ja sitä kuljetetaan pelimoottoriin pohjautuvien välivideoiden voimin, joiden ääninäyttelyssä on onnistuttu ihan ilahduttavasti. Klonkkuakaan ei ole täysin unohdettu, vaan hänetkin löytää seikkailun varrelta ilahduttamasta sarjan faneja.

Visuaalisesti peli on varsin komea ja testini aikana peli vain komeutui, kun vaihdoin vanhemman Xbox Onen uuteen Xbox One X -malliin. Ero ei ole häikäisevä, mutta ihan huomattava. Hahmojen kasvoanimaatioilta olisin kaivannut enemmän, varsinkin nyt, kun konsoliraudan potku kasvoi huomattavasti. Grafiikan yksityiskohtia pääsee nykypeleistä tutunomaisesti ikuistamaan valokuvaustilassa, joka vapauttaa kameran leijailemaan haluamaansa pisteeseen.




Mikromaksuja ja niillä avattavia lootboxeja peli tarjoaa oikoreittejä haluaville. Toisenlaiset boxit sisältävät satunnaisia varusteita pelaajalle, mistä hyötyy melko vähän, koska vastaavan tasoisia varusteita tulee saamaan muutenkin peliä pelaamalla melko pienellä vaivalla. Toiset laatikot ovatkin hieman hyödyllisempiä, koska niistä saa satunnaisia sotilaita armeijaansa. Vaikka kukin saa käyttää rahansa järkevimmäksi näkemällään tavalla, niin en tälläkään kertaa pysty olemaan näistä raharei´istä napisematta. Onneksi viimepäivien uutisointi on kritisoinut näitä ”uhkapelejä” sen verta aktiivisesti, että maksulliset loottilaatikot saattavat jäädä peleistä jossain vaiheessa pois.

Vaikka hieman valittelinkin tietyistä yksityiskohdista, niin Keski-Maahan sijoittuva kokonaisuus on pätevä paketti. Nemesis-järjestelmä ja suuri vapaa maailma ovat vakuuttavia yhdistettynä hyvin toimiviin taisteluihin, mutta tarinapuolella olisi petrattavaa. Peliä voi suositella melkeinpä varauksetta, jos Nemesis-järjestelmä herätti kiinnostuksen ja toimintaseikkailut muutenkin kiinnostavat.