Resident Evil -luojana parhaiten tunnettu Shinji Mikami siirtyi hittisarjan jälkeen uutta haastetta kohti. Kauhulla on ilmeisen vakaa paikka japanilaiskehittäjän sydämessä, sillä vuonna 2014 ilmestynyt The Evil Within luotti genren klassisiin piirteisiin. Teos menestyi siinä määrin mainiosti, että pelko jatko-osan saamisesta muuttui jatko-osan aiheuttamaksi peloksi. The Evil Within 2 tarjoaa toimivaa ja kauhistuttavaa seikkailtavaa maailmassa, jossa vaara väijyy jokaisen nurkan takana.




The Evil Within 2 istuttaa pelaajan Sebastian Castellanoksen saappaisiin. Perheensä menettäneen miehen tuska ei ole parantunut lähikuppilan viskihyllyä tyhjentämällä, vaikka yrityksestä häntä ei voikaan syyttää. Piinassa ja surussaan vellova Castellanos saa kuitenkin valoa risukasaan: kuolleeksi luultu Lily-tytär on sittenkin elävien kirjoissa. Ilouutisen kuuluisa mutta-lause on kuitenkin siinä, että pelastusretki vaatii palaamista vaihtoehtoiseen Union-maailmaan. Lilyn ohessa pitäisi lisäksi pelastaa kauhujen valtakunnassa alakynteen jääneet Mobius-agentit.

Union on eräänlainen vaihtoehtoinen unimaailma, jossa asiat ovat vinksallaan kuin painajaisöiden kauhukuvissa konsanaan. Vihollisörvelöt ääntelehtivät inhasti, pelimaailman alueet eroavat toisistaan merkittävästi ja selviytyjät ovat harvinainen ilmiö. Etenkin alkutaival tuntuu hyvällä tavalla epämieluisalta, sillä irtonaiset ruumiit ja palavat talot eivät erityisemmin piristä mielialaa.


Kauhumaailma ottaa selvän kehitysharppauksen ykkösosaan verrattuna. Siinä missä kolmisen vuotta sitten vielä panikoitiin suoraviivaisilla putkikäytävillä, kakkososassa mielenterveys järkkyy avointa maailmaa muistuttavassa kyläpahasessa. Suurin osa tehtäväpaikoista on toki täynnä käytäviä ja muita lineaarisia paikkoja, mutta Silent Hill -sarjaa muistuttava kaupunki luo ympärille tunteen avoimesta maailmasta.



Kaupunki on täynnä etsittävää, koluttavaa ja ennen kaikkea väisteltävää. The Evil Within 2:ssa on jo normaalilla vaikeusasteella selvää, että vihollislaumoja kannattaa karttaa parhaansa mukaan. Hämärästi valaistu ajotie veisi tehtäväpaikkaan kenties nopeiten, mutta samalla epämieluisat vihollisörvelöt saapuvat herkästi morottelemaan varomatonta Castellanosia. Erilaiset pihapolut ja kattoreitit ovatkin arvossa arvaamattomassa.


Niin mukavaan kuin vihollisten kiertäminen onkin, toisinaan taistelutalkoot ovat välttämätön paha. Pelaajan kannalta tärkein syy verenhimoisten kauhuolentojen teurastamiseen on näiltä saatava ”vihreä geeli”, jota käytetään Castellanosin kykypuun edistämiseen. Harmi vain, että jokainen taisto tuntuu turhankin paljon selviytymiskauhulta. Keskeisin syy on Shinji Mikamille tyypillinen tarve perustaa kauhu kankeudelle. Kamera tuntuu olevan hivenen liian lähellä sankaria, minkä lisäksi liikkuminen sekä tähtääminen ovat jatkuvasti kovin hitaita ja raskaita. Näppärimmin vihollisten teurastus etenee hiippaillessa. Tämä tosin siksi, että silloin tähtäilyt ja äkkiliikkeet jäävät minimiin.



Vihollisten pelottavuutta lisää välineistön jatkuva puute. Pyssyjen tuhnuuden kanssa voisi vielä elää, mutta rauhallista sunnuntaikävelyä haikailevan harmiksi myös ammukset ovat alati kortilla. Ympäristöstä saa haalittua jokaiseen tuliluikkuun muutamia kuteja, mutta täyden lippaallisen kantaminen tuntuu lähinnä lottovoitolta.

Jatkuvaa ase- ja ammusahdinkoa voi helpottaa vapaavalintaisten sivutehtävien tekemisellä. Unionin kaduilta ja murhapaikoilta voi käydä noukkimassa turhiksi jääneitä vempaimia parempaan talteen, mutta samalla luonnollisesti altistaa itsensä vihollisten verisille mielihaluille. Suurin osa sivutehtävistä on jemmattu kokonaan, eikä niitä mainosteta pelin kartassa laisinkaan. Nuohoaminen onkin päivän sana.


Mukana on pääjuonen ja sivutehtävien ohella myös muuta nähtävää. Muutamat minipelit katkaisevat tunnelman mainiosti, minkä lisäksi erilaisissa tukikohdissa viettää aikaa toisinaan pidempiäkin aikoja. Kahvinkeittimestä saatava elämän eliksiiri parantaa terveyden maksimiin, mutta todellinen seikkailijan ystävä on työpöytä. Perinteisillä pajan työvälineillä voi päivittää aseita ja ostaa erilaisia kykyjä. Muutokset ovat varsin pieniä, sillä umpisurkea juoksukestävyys ei muutu paavonurmimaiseksi kestävyydeksi neljänneksen lisäyksellä eikä lippaan ylimääräinen luoti pelasta pälkähästä. Jokainen kykypiste tuntuu silti elintärkeältä sijoituskohteelta.



The Evil Within 2:n kauhu on harmillisen munatonta ja unohtuvaista. Siinä missä ensimmäinen tunti tai kaksi vierähtää vielä säikkyen, loppupeli tuntuu enemmän selviytymistoiminnalta kuin -kauhulta. Suurin ongelma on painajaismaisiksi tarkoitettujen erikoisuuksien luonteessa, sillä esimerkiksi kylpytakkiin pukeutuvaa valokuvaajaa ei järin helposti tule kutsuttua pelottavaksi ilmestykseksi. Suurin osa pelin miljöistä poikkeaa onneksi genren tyypillisimmistä kliseistä. Harmi vain, ettei ideoista onnistuta kaivamaan kummoistakaan kauhua esille. Alkupään ensimmäiset kohtaamiset ilkeästi kikattavien Guardian-otusten kanssa painautuvat mieleen, mutta sen jälkeiset kauhistuttavat huippuhetket ovat vähissä.

Vaikka kauhu on vähäistä, The Evil Within 2 pärjää erityisen hyvin tunnelmallaan. Etenkin pelin äänimaailma on täynnä epämieluisia kiekaisuja, ärinöitä ja muita rasahduksia, jotka yleensä tietävät pahaa. Varsin mainiosti toteutetulla ääninäyttelyllä jaariteltuja höpöttelyjä kuuntelee mielellään.


Myös visuaalinen anti ansaitsee kiitosta. Varjoisat ja pimeät alueet pitävät pelisession tunnelman intensiivisenä. Ympäristösuunnittelun lisäksi panostus hirviöihin on tuottanut tulosta. Viholliset eroavat mukavasti toisistaan, minkä lisäksi muutamat otukset erottuvat selvästi edukseen. Etenkin jo aiemmin mainitut Guardian-mörököllit aiheuttavat alkuun kylmiä väreitä. Harmillisesti näiden viehätys ja tehokkuus karisee nopeasti, sillä otusten liikkuminen ja vaarallisuus ei lopulta ole ulkonäön tasolla.



The Evil Within 2 onnistuu tarjoamaan tunnelmaltaan intensiivisen ja toiminnaltaan Mikamin tavaramerkiksi muodostuneen kankean kauhuseikkailun. Teoksen noin 15 tuntisen tarinarykäisyn oheen saa lähes toisen mokomallisen koluttavaa sivutehtävillä. Vaikka teos tuntuu vahvojen alkumetrien jälkeen enemmän trilleriltä kuin kauhulta, onnistuu audiovisuaalinen anti sekä viholliskuvasto aiheuttamaan kylmiä väreitä. Teoksen kunniaksi on sanottava, että vaikka yleensä kauhu ei maistu missään olomuodossa, The Evil Within 2:n parissa vierähti mainiosti useammankin tunnin sessio. Vaikka lopputulos ei räjäytä pankkia tai jää historiaan merkkipaaluna, kyseessä on kaikesta huolimatta kauhusyksyn kohokohta.