Arvostelin alkuvuodesta Yakuza 0:n ja yllätyin siitä, kuinka paljon pelistä pidin. Toki se oli käytännössä vain mätkintäosuuksilla höystettyä juonen seuraamista, mutta mukana oli niin herkullinen kuorrutus häröä japanilaisuutta, ettei asiaa juuri ehtinyt huomata.


Nollaosa kävi kaupaksi ilmeisen hyvin, sillä Sega on nyt päättänyt päivittää sarjan aiemmatkin pelit nykykonsoleille. Ne jäivät aikoinaan lännessä varsin vähälle huomiolle, joten harva ehkä edes ajattelee niitä niinkään remasterointeina.



Yakuza 0:n hulppeasta 80-lukujuppeilusta siirrytään lyhyen johdannon kautta 2000-luvun maisemiin. Kiryu on istunut 10 vuotta vankilassa ja palailee arkeen, joka on muuttunut hänen ympärillään kovasti. Ne kuuluisat taistelutaidotkin ovat vähän ruosteessa.


Sen sijaan se, mikä ei ole kovasti muuttunut, on pelin ulkoasu. Grafiikka on käytännössä samanlaista (mikä ei ole ihme, koska käytössä on sama engine), mutta sen lisäksi myös tapahtumaympäristöt muistuttavat Yakuza 0:aa niin, että välillä aidosti hämäännyin siitä, kumpaa peliä olinkaan pelaamassa. Jopa monet samat kaupat ovat paikoillaan lähes samanlaisina. Tämä on toki sinällään realistista, että Japani näytti vuoden 2005 paikkeilla hyvinkin sellaiselta kuin tässä pelissä. Tosin muutaman kadunkulman välein vastaan tulevat pahoinpitelijöiden joukot loistivat poissaolollaan.

Kaikki muukin pelissä on esiosan pelanneelle tuttua. Tarina etenee, välillä päästään tappelemaan (käyttäen aseina mm. moottoripyörää ja mainostaulua) ja kadut ovat pullollaan sivutehtäviä, joissa joutuu selvittelemään mitä omituisimpia tilanteita.




Nollassa ärsyttänyt tallennuspisteiden harvalukuisuus on korjattu: Kiryu itsekin toteaa, että kännykät ovat syöneet puhelinkioskit, joten tallennus käy nyt koska tahansa tallennusvalikosta. Puhelinkioskeilla joutuu vierailemaan enää siirtääkseen tavaraa jatkuvasti täyttyvästä inventaariosta “item boxiin”. Mekaniikka tuntuu vähän turhalta, mutta lopulta suurinta osaa esineistä tarvitsee vain harvoin, joten ainakin tämä on helppo tapa siirtää ylimääräinen töhkä pois tuhoamatta sitä.

Haaste muodostuu tappeluista. Koska en edelleenkään osaa beat’em upeja, valitsin helpoimman vaikeusasteen, joka saattaa olla hieman liian helppo kenelle tahansa. Onnistuin silti kuolemaan pari kertaa – vahingossa, sillä terveyttään voi parantaa vaikka kesken ottelun. Koska ainoa “vaikeus” pelissä muodostuu näistä toimintajaksoista, helpon vaikeusasteen valinnan jälkeen läpäisy on kiinni lähinnä istumalihaksista.


Tarinan loppua odotellessaan ei kuitenkaan tarvitse tylsistyä. Vaikka Outrun nyt puuttuukin, Kiwami sisältää aimo annoksen muuta erikoista oheistoimintaa keräilykorttipeleistä kasinopelien kautta sähköautoratoihin. Sivujuonet ovat näin etupäässä angloamerikkalaisen populaarikulttuurin parissa kasvaneille kiinnostavan erilaisia ja heijastelevat varsin toisenlaista yhteiskuntaa. Päätarina kulkee kuin parhaassakin dekkari-saippuaooppera-hybridissä, eikä yllättäviltä käänteiltä vältytä.



Sekä hyvää että huonoa on pelin jokseenkin omituinen huumorintaju. Rekisteri vaihtelee vakavan ja koomisen välillä niin nopeasti, että perässä on vaikea pysyä. Osaa hahmoista on vaikea ottaa vakavasti, vaikka se välillä olisi tarpeenkin. Tarina on sellainen sekoitus totta ja tarua, että siihen on kaiken kaikkiaan syytä suhtautua hyvin avoimin mielin.


Vaikka samanlaista uutuuden viehätystä kuin 0:n kanssa ei syntynytkään, koin Yakuza Kiwamin kuitenkin viihdyttäväksi. Periaatteessa kaikki hyvä mitä sanoin nollasta – pois lukien ne klassiset kolikkopelit – löytyy tästäkin pelistä. Huonot puolet ovat nekin varsin vastaavia: pelillä on taipumus toistaa itseään ja liian usein tehtävät ovat vain paikasta toiseen juoksemista. Jos silti pitäisi suositella vain toista näistä peleistä, se olisi juurikin Yakuza 0. Heille, joille esiosan pelaaminen jätti nälän kokea lisää erikoista gangsteritarinaa, myös Kiwamia voi suositella vahvasti.