Juurensa viime milleniumin puolelle ulottava Marvel vs. Capcom -sarja on elänyt viimeisimmät vuotensa varsin rauhallista elämää. Menneen talven ja kevään aikana julkaistut uusioversiot Ultimate Marvel vs. Capcom 3 -mätkinnästä olivat kuitenkin tyyntä myrskyn edellä, sillä sarja sai syksyn ratoksi ensimmäisen uuden osan kuuteen vuoteen. Marvel vs. Capcom: Infiniten uudistukset eivät jää pelkästään numeroinnin poistamiseen, vaan tarjolla on uudistunut, toimiva ja ennen kaikkea helposti opittava taistelupeli.




Capcom-tuttujen ja Marvel-supersankareiden väliset jännitteet ovat edelleen syvällä. Tuorein painos marssittaa taisteluareenalle 15 hahmoa kummastakin leiristä. 30 pelattavaa hahmoa tarjoaa vaihtoehtoja jokaiselle kotisohvan nyrkkipukarille, sillä soturit eroavat toisistaan edelleen mukavasti: Hawkeye niputtaa jousipyssyllään etäältä, Rocket Raccoon tallustaa vyötärön korkeudella, Hämis pomppii vikkelästi reunalta toiselle ja Dante huitoo miekallaan haliotteen päästä. Vaikka edellisosan 50 hahmoa on lukemana selvästi nykyistä isompi, ei puuttuville sotureille ole todellista tarvetta. Lisäksi taistelijoita julkaistaan vielä myöhemmin lisäsisältöpakettien muodossa.

Infiniten hahmoleikkuri ei jää pelkästään katraan kokoon, vaan silppuri on käynyt myös taistelutantereella. Siinä missä aiemmat versiot ovat luottaneet hahmotrioihin, tuoreimmassa osassa välejä setvitään dynaamisilla duoilla. Nyrkkihippastelijoiden monipuolisuus tekee ratkaisusta toimivan, joten tiimiinsä saa sangen riittävästi diversiteettiä ilman kolmatta pyörääkin.


Pelimekaniikka itsessään ottaa pesäeroa aiempaan vaan ei ole uudistunut liiaksi. Ydinideana on edelleen sivusta kuvattu 2D-mätkintä, jossa taistelijatiimit vetävät toisiaan lärviin kunnes terveysmittari on nollassa. Kentällä olevaa soturia voi vaihtaa lennosta, jolloin huilivuoroon päässyt parantaa terveyttään haavojaan nuollen. Vaihtopenkiltä on kuitenkin syytä palata äkkiä tositoimiin, mikäli pääpukari jää hetkellisestikin iskutulvan alle. Ensimmäisen hahmon kaatuminen ei vielä päätä peliä, mutta sinkkuuntunut taistelija ei yleensä pysty enää haastamaan miesylivoimaista vihollista.



Mätkintä itsessään on vahvasti taito- ja kombopohjaista. Teokseen on kätketty yksinkertaiset liikesarjat, joten pelkästään yhtä nappia rämpyttämällä voi saada aikaan kymmenen iskun lyöntipötkön. Tekijät ovat myös jemmanneet erikoisiskuja sun muita jysäytyksiä mukavasti muutaman napin taakse, mikä tekee otteluista tasaväkisiä jopa konkareita vastaan. Toki veteraaneille piisaa opeteltavaa lukuisten sorminäppäryyttä vaativien pommitusten kanssa.


Tasoitusta annetaan myös erikoismittareiden avulla. Siinä missä lähimmäisen rakkauden osoittaminen nyrkinheilautuksin kerryttää erikoisiskujen latinkia, turpaan ottaminen edesauttaa uusien Infinity Stone -kykyjen käyttöönottoa. Erilaisia korukiviä on useita, joista jokainen tarjoaa omat niksinsä: mielen kivi kerryttää jatkuvasti erikoisiskujen mittaria, sielun murikka elvyttää kaatuneen soturin ja niin edelleen. Jokaiselle kyvylle on aikansa ja paikkansa, vaikka etenkin nettimähinöissä huomaa muutaman jalokiven olevan muita useammin käytössä.



Lyttäsin kevään Ultimate Marvel vs. Capcom 3 -uusioversion arvostelussa peliä sisällön puutteesta. Onneksi Infinite tekee asiat huomattavasti aiempaa osaa paremmin. Tuttu arcade-tila on toki yksinpelin keskeisin herkku etenkin siksi, että se on huomattavasti kolmososaa miellyttävämpi ja helpompi. Varsinainen yksinpeliherkku on kuitenkin tarinatilassa, jossa ratkotaan Ultron Sigman aiheuttamaa kriisiä. Vahvasti välivideopainotteinen meno on kaikessa sarjakuvamaisessa hölmöydessään viihdyttävää ja hienosti toteutettua. Juonikuvio on taisteluineen ja dialogeineen kahlattu läpi parissa tunnissa, joten pituudella sitä ei ole pilattu. Onneksi laatu korvaa määrän ohella keston.


Aloittelevat soturit pääsevät treenaamaan kikkojaan harjoittelumoodissa, mutta oppi tarttuu selkärankaan tehokkaimmin Mission Mode -pelitilassa. Sadat eri tehtävät vaativat hahmojen iskujen suorittamista sekä pelin erikoisniksien kokeilua. Mikäli vaikeammat liikesarjat eivät ota luonnistuakseen, tekoäly voi näyttää oppikirjaesimerkin suoritteesta.

Vaikka yksinpelitilat ovat periaatteessa koluttu läpi sangen nopeasti, tekee kaikkien paitsi tarinan pariin mieli palata uudelleen. Hahmoilla uurastaminen kannattaa, sillä niin tehtäviä kuin arcadeakin läpäisemällä saa avattua titteleitä ja vaatekerrastoja. Periaatteessa ulkoasut ovat vain väripalettiin liittyviä muutoksia, tarjoavat ne riittävän syyn vartin mittaiselle puuhastelulle. Kaiken mahdollisen avaamiseen saa helposti kulumaan kymmeniä tunteja. Silti on onni ja autuus, että kaikki keskeinen pelisisältö on tarjolla jo ensimmäisestä taistelusessiosta asti.




Kuten mätkintägenren teoksissa aina, keskeisin pihvi on muiden pelaajien löylyttämisessä. Kaverin runnuttaminen samalla sohvalla on hulvatonta, mutta suurimman haasteen perässä joutuu matkaamaan verkon syövereihin. Tarjolla on niin hupimatseja, taitotasoa kartuttavia Ranked Match -mittelöitä kuin aloitteleville sopiva harrasteliigakin.

Toisin kuin kolmosversion kanssa, Infiniten verkkopalvelimilla on mukavasti kuhinaa tiukoillakin yhteysvaatimuksilla. Arvostelusessioihin piisasi tanssiseuraa samalta mantereelta haettuna kellonajasta riippumatta, mitä on syytä pitää iloisena yllätyksenä. Verkkopeli myös rullaa sujuvasti, sillä kymmenien otteluiden jälkeen vain yksi oli päättynyt ennenaikaisesti. Infinite ei tarjoa edellytystä vyöryttää tappiota tekijöiden niskaan.




Myös muu tekniikka toimii Marvel vs. Capcom: Infinitessä mainiosti. Sarjakuvamaisen värikäs ulkoasu rullaa selvästi ja räiskyvästi, joten ruudun tapahtumista pysyy kärryillä pahimpienkin ilotulitussarjojen aikana. Kaiken kukkuraksi hahmojen ääninäyttelykin on mainiota. Eihän Iron Manin höpinät sentään Robert Downey Jr. -tasoista suorittamista ole, mutta etenkin Hämiksen nuorekasta ja Thorin matalaa jaarittelua kuuntelee mielellään.

Marvel vs. Capcom: Infinite on viihdyttävä ja toimiva taistelupelipaketti. Siinä missä edellisosan uusiversio pölyyntyi kovalevylle nopeasti, tuoreimman osan pariin tekee mieli palata tämän tästä; jestas, jopa nettipeli viihdyttää yleensä vain verkon ulkopuolella pelaavaa. Mennyt kesä ja kuluva syksy ovat olleet mainiota aikaa tappelupelien ystäville Tekken 7:n (arvostelu), Pokkén Tournament DX:n (arvostelu tulossa), Injustice 2:n (arvostelu) ja ARMSin (arvostelu) ansiosta. Kaikille mahdollisuuden antaneena on todettava, että Marvel vs. Capcom: Infinite nousi omissa kirjoissani jopa yllättävän selväksi ykköseksi. Se ei ole tässä taistelutulvassa turha meriitti.