Haastavat pelit jakavat mielipiteitä. Jotkut tykkäävät, toiset eivät. Turkulaisen Ocmon sympaattinen ja iskevä ilme sekä persoonalliset ääniefektit kätkevät alleen pirullisen haastavan pelin, josta nauttiakseen ei voi pelätä vaikeutta.




Ocmossa ohjataan pientä lonkero-otusta, joka ei oikein pidä pupuista. Jokaisen tason tavoitteena onkin päästä valkoisen söpön jäniksen luokse, joka sitten raadellaan raivolla palasiksi. Maaliin asti pääseminen ei kuitenkaan ole kovin helppoa, sillä matkalla on monenlaista vaaraa. Suuri osa tason elementeistä on valeltu tappavalla limalla, johon koskeminenkin on kohtalokasta.

Pelaaja ohjaa otusta erilaisilla näytön kosketuksilla. Yksi napaus hyppää tai yrittää ottaa jostain lonkerollaan kiinni riippuen siitä, onko olento maassa vai ilmassa. Pidempi kosketus kävelyttää tai hidastaa otusta, tai roikkuessa vetää itseään kohdetta kohti. Näiden kontrollien sujuva käyttäminen oli yllättävän vaikeaa, ja oikeastaan vasta ensimmäisessä pomotaistelussa alkoivat perusteet olla kunnolla hallussa.


Kontrolleista otetaan paljon irti, sillä kentät ovat monipuolisia ja vaativat pelaajalta tiukkaa hallintaa jo miltei alkumetreiltä asti. Useimmiten liikkumiseen liittyy paljon nopeaa hyppelyä ja liikkumista lonkeroiden varassa, mutta paljon muutakin pitäisi osata.



Jos nyt alkukaan ei mikään erityisen helppo ole, vaikenee peli koko ajan samalla, kun pelaajan taidot kasvavat. Vaikeimpiin tasoihin voi helposti kulua sata yritystä, eikä maaliin ole välttämättä niidenkään jälkeen vielä asiaa. Pienikin virhe on kuolemaksi, ja taso on aloitettava alusta. Kenttien ratkaiseminen vaatii useita nappiin menneitä ja hiuksenhienosti ajoitettuja temppuja, lukemattomia toistoja ja toisinaan vähän onneakin.


Vaikka olinkin kuullut jo etukäteen, että Ocmo olisi haastava peli, ei “haastava” riittänyt valmistamaan todellisuuteen. Odotin ennakkoon supermeatboymaista tasojen hinkkausta, jossa jäisin aina joihinkin kenttiin jumiin. Sen sijaan Ocmo heitti minut lähes suoraan syvään päähän räpiköimään altaassa, jossa jokainen veto tuntuu henkilökohtaiselta haasteelta.



Ocmon kehittäjät ovat selvästi ammentaneet vaikutteita lukuisista muista peleistä. Super Meat Boy on toiminut pelattavuuden innoittajana, kun taas visuaalisuus ja tietyllä tavalla myös etenemismekaniikat näyttävät saaneen vaikutteita Limbon ja Badlandsin kaltaisista peleistä. Mistään kopiosta ei kuitenkaan ole kyse, vaan Ocmo sekoittelee tutuista aineksista täysin omanlaisensa, viilatun kokonaisuuden.


Jos mekaniikat ja tasosuunnittelu ovat hiottu viimeisen päälle, voi samaa sanoa myös audiovisuaalisesta puolesta. Jo muutenkin kauniisiin kenttiin on saatu runsaasti eloa muilla lonkero-otuksilla, jotka näyttävät kulkevan pelaajan kanssa samaa kenttää läpi sen taustalla. Olisivatkohan ne peräti muiden pelaajien suoritusten toistoja? Samalla ne antavat vinkkejä strategioista tai siitä, miten kentän voi kulkea läpi vieläkin nopeampaa.

Pikkuruiseen pelihahmoon on saatu myös yllättävän paljon persoonallisuutta pienillä animaatioilla. Erityisesti pidin siitä hullunkiillosta, joka silmissään otus käy kentän lopussa pupun kimppuun. Se kuvasi hyvin omia fiiliksiäni, kun mahdottomalta tuntunut haaste oli vihdoin läpäisty.


Tämä fiilis onkin yksi parhaista asioista, mitä pelien parissa voi kokea. Toisaalta, vaikka Ocmonkin huippuhetket ovatkin juuri näissä onnistumisissa, on tätä edeltävä matkakin hyvin vangitsevaa puuhaa. Tämänkaltainen peli vaatii kuitenkin pelaajalta aikaa, investointia ja kärsivällisyyttä, jotta sen oppii hallitsemaan riittävällä tasolla. Jos näitä riittää, on Ocmo helposti hintansa väärti hankinta.