Muistan ajan, jolloin 2K Gamesin näkemys virtuaalikiekosta oli realismia kunnioittavalle pelaajalle itsestään selvä valinta ja EA:n jääkiekkoflippereille lähinnä hymyiltiin alentuvasti. Useamman vuoden tauon jälkeen sarjan pariin palatessani olikin pienoinen yllätys huomata, että pelintekijöiden tavoitteena viimeisimmän version kanssa oli ollut hauskuuden palauttaminen kiekkoiluun. Huumori on tunnetusti vaikea laji ja pahimmassa tapauksessa voikin käydä niin, että viimeisinä nauravat kiekkoiluaan pikku hiljaa realistisempaan suuntaan kammenneet EA:n pojat.



Helppo ja hauska eivät kuitenkaan välttämättä tarkoita huonoa, mistä parhaana esimerkkinä tässä tapauksessa on kontrollien kehitys. Kiekkoilu onnistuu nyt kolmella tavalla: veteraaneja muistetaan puhtaasi näppäinpohjaisilla kontrolleilla, minkä ohella samat asiat hoituvat oikealla tikulla sarjan edellisen osan tapaan. Uutta ja erittäin tervetullutta sen sijaan on näiden yhdistelmä, jossa ohjaustavasta toiseen voi sujuvasti vaihtaa lennossa.

Kontrollit itsessään ovat peruskauraa ja ensimmäistä vaihtoehtoa lukuun ottamatta pelaajien ohjastaminen toimii pohjimmiltaan kuten kilpailijallakin, eli vasemmalla tikulla ohjataan pelaajaa ja oikealla mailaa. Pieni oikean tatin tökkäisy ylöspäin lähettää matkaan rannelaukauksen, lämärin saa viritettyä vetämällä tikkua ensin taakse ja sitten tökkäämällä sitä eteenpäin ja sivuttaisliikkeillä puolestaan harhautetaan vastustajia.



Pyyhkeitä sen sijaan tulee erityisesti tekoälystä. Koneen pelistrategian yksisilmäisyys ja yksipuolisuus alkaa kauden edetessä rassata peli peliltä enemmän. Joukkueet eivät käytännössä eroa pelityyleiltään juuri mitenkään, vaan hyökkäyksissä kiekkoa runnotaan lähes poikkeuksetta suoraan maalille, oli kyse sitten ylivoimasta tai normaalista viisikkopelistä, ja puolustuspäässä taas painetaan joukolla kiekollisen pelaajan kimppuun. Vaikka haastetta etenkin kovemmilla vaikeustasoilla on toki tarjolla ihan kiitettävästi, ovat kaikki ottelut kovin samankaltaisia.

Realismista ei voida puhua myöskään maalinteon yhteydessä, sillä pahimmillaan jopa puolet keskimääräisessä ottelussa tehdyistä osumista syntyvät mitä ihmeellisimmistä imuroinneista. On toki luonnollista, että pitkän kauden aikana jopa konkareillekin sattuu ja tapahtuu, mutta mikäli nimimiestenkin torjuntavarmuus todellisuudessa olisi tätä luokkaa, olisi pelaajien vaihtuvuus maalitolppien välissä varmasti aivan toisella tasolla kuin tänä päivänä.

Lohdullista sentään on, että peli tarjoaa runsaasti säätövaraa esimerkiksi juuri maalinteon helppouden suhteen, jolloin osa ongelmista on ahkeralla oikeiden asetusten etsimisellä korjattavissa. Realismin tavoittelu kannattaa tästä huolimatta unohtaa suosiolla, sillä vaikka pelaajien liikkuminen ja fysiikkamallinnus pääosin todellisuuden tasolla pysyvätkin, on pelin nopeus sitä luokkaa, että syvällisempi pelinrakentaminen jää väkisinkin haaveeksi. Tämä ei millään tavoin laske NHL 2K9:n arvoa kevyenä viihteenä esimerkiksi kaveriporukalla pelatessa, mutta asia kannattaa tiedostaa jo peliä hankkiessaan.



Pelimoodien osalta ainut uudistus kohdistuu tällä erää verkkopelin puolelle, jossa yksittäisten matsien, viikoittaisten turnausten ja kokonaisen kauden pelaamisen ohella kuusi pelaajaa voi muodostaa keskenään joukkueen, valita itselleen pysyvät pelipaikat ja ottaa sen jälkeen mittaa toisista vastaavista tiimeistä. Pikaisen testauksen perusteella verkkopeli vaikutti toimivan varsin sujuvasti, joskin pienenä, mutta ärsyttävänä piirteenä kaikki asetukset kontrolleista lähtien piti säätää verkkopeliä varten uusiksi.

Lisukkeet sen sijaan ovat enemmän tai vähemmän turhia. Uutena minipelinä tarjolla on jääkoneella ajelua pelien erätauoilla, minkä ohella kiekkoa voi lätkiä joko rangaistuslaukauskilpailussa, kolme vastaan kolme -kokoonpanolla minikaukalossa tai hieman isommalla porukalla kentällä (joka tosin käyttäytyy kaukalon tapaan, kiitos näkymättömien laitojen). Mitään edellä mainituista ei yhden kokeilun jälkeen jää kaipaamaan, mutta hauska pieni lisä sen sijaan ovat otteluiden latauksen aikana pelaajalle esitettävät lätkäaiheiset tietokilpailukysymykset. Turhiin ekstroihin taas kuuluu Reelmaker, jolla omia, tallennettuja uusintojaan voi editoida ja jakaa verkossa muidenkin ihasteltavaksi.



Kuten odottaa sopii, ei teknisessä toteutuksessa suurta moitittavaa esiinny. Pelaajamallit ovat etenkin kasvojen osalta hieman karkeita, joskin tunnistettavia, ja pelitilanteiden välisissä animaatioissa esiintyi silloin tällöin pientä tökkimistä. Itse peli rullaa kuitenkin juuri niin kuin pitääkin ja erityisesti isommalta screeniltä peliä seuratessa urheilujuhlan tuntua on ilmassa. Tässä auttavat myös muutamat pienet, mutta hauskat yksityiskohdat, kuten pelaajien playoff-partojen kasvaminen ja välianimaatioiden televisiomainen esitystapa, jossa huomioon on otettu kameran tarkennus johonkin tiettyyn pelaajaan muun kuva-alan piirtyessä epätarkkana. Selostus ajaa niin ikään asiansa ja soundtrack on mainio, ainakin mikäli The Ramonesin, The Offspringin ja Bad Religionin kaltainen, hieman punkahtavampi meininki uppoaa.

NHL 2K9 jättää jälkeensä kuitenkin hieman ristiriitaisen maun. Ongelmat eivät ole suuria, tai ainakin niiden merkitys riippuu pitkälti siitä, mitä virtuaalikiekoltaan odottaa. Satunnaisesti esimerkiksi kaveriporukalla tai verkossa pelatessa tekoälyn ongelmat eivät nouse alkuunkaan niin merkittävään rooliin, kuin pieteetillä konetta vastaan pelatun kauden aikana. Kevyttä kiekkoilua etsivälle valinta ei siis ole huono, mutta vuosipäivityksen kannattavuutta pähkäileville uusien ominaisuuksien lista on todennäköisesti liian lyhyt, minkä ohella sarjan faneja uusi, kevyempi lähestymistapa tuskin lämmittää.