Alkujaan trilogiaksikin mainittu Naughty Dogin indianajonestelu saapuu nyt jo kuudenteen osaansa (isolla ruudulla tosin vasta viidenteen, ja Vita-versio oli toisten tekosia, mutta samanlainen peli yhtä kaikki). Sarjan tavaramerkiksi on jo muodostunut, että siinä kuljetaan paikasta toiseen, ammutaan armeijan verran vihollisia, käännellään kytkimiä ja lopulta löydetään jokin uskomattoman hieno ennestään piilossa ollut paikka, joka sitten tuhotaan totaalisesti. Vaikka Lost Legacyn päähahmona ei enää heilukaan Nathan Drake, ei tätä odottavien tarvitse pettyä.


Nathanin eläköidyttyä aarteenmetsästyshommista pääsee keskiöön nyt hänen ja Sullyn sijaan naiskaksikko, eli Nathanin ex-heila Chloe Frazer (Claudia Black / Michelle Lee) ja ex-vastus Nadine Ross (Laura Bailey), jotka kohtalo on tuonut yhteen jahtaamaan Hoysalan valtakunnan aarretta Intiassa. Vastapuolelta löytyy vallankumousta puuhaavia ekstremistejä jotka, kuten ennenkin, tuntuvat aina ehtivän paikalle sopivasti ennen sankareitamme.



Lost Legacy ei ole täysihintainen peli, vaan se maksaa nelisenkymmentä euroa. Onkin aivan ilmeistä, että kyseessä on pitkälti UC4:n moottorin päälle rakennettu uusi seikkailu. Mukana on erittäin samanlaista toimintaa jeeppiajeluineen ja kalliokiipeilyineen, ja myös visuaalit ovat hyvin suoraan peräisin sarjan aiemmasta PS4-osasta. Tämä ei kuitenkaan ole moite, sillä Uncharted 4 on yksi parhaan näköisistä peleistä koko konsolilla, etenkin 4K:na ja HDR-tuella nautittuna. Niin maisemat kuin yksityiskohdatkin ovat parhaimmillaan huikeita ja kaikenlaiset määrittelybugit ja maailmasta putoamiset minimissään.


Tarinaa kuljetetaan eteenpäin juuri siten kuin sarjassa on totuttu: pääosissa ovat pienet pulmat, helpohko hiiviskely vihollisten seassa ja jälkimmäisen epäonnistuessa räiskiminen monenlaisilla aseilla. Soppaa maustetaan elokuvamaisin välinäytöksin. Tällä kertaa tosin keskitytään hieman pienemmälle alueelle kuin yleensä: lähes kaikki tapahtuu Intian suunnalle sijoittuvassa pikkukylässä, jossa pelätään sisällissodan puhkeamista, sekä melkein avoimelle kartalle sen läheisyydessä. Samoissa paikoissa vieraillaan välillä pariinkin otteeseen, joskin käteviä oikopolkuja avautuu aina sen verran, että yhtä pitkiä jälkiä ei tarvitse takaisin lompsia.

Toteutuksessa tai pelattavuudessa ei olekaan niin minkäänlaista ongelmaa – se on ollut erinomaista jo PS3:lla ilmestyneestä ykkösosasta alkaen. Hahmot tottelevat ohjausta, valikot toimivat eikä latausta tarvitse odotella. Jos jotakin, niin perustellusti voi jo sanoa että olisi ehkä mukava nähdä jokin isompi muutos pelimekaniikkaan.




Vaikka housujen sisältö on vaihtunut, keskinäinen kuittailu ja one-linerit eivät tuota tällekään aisaparille vaikeuksia. Chloe on kovaksikeitetty naishahmo ja käsikirjoitus kohtelee häntä sen mukaisesti – eli käytännössä pelaajalle on aivan sama, ohjataanko häntä vai Nathania. Muutamassa kohtauksessa sankarittaret tosin luovat toisiinsa katseita, joita Nathanille ja Sullylle olisi tuskin soviteltu.

Ei siis ole mitään syytä olettaa, etteikö Unchartedien ystävä viihtyisi myös Lost Legacyn parissa. Kaikki tuntuu välittömästi kotoisalta ja peli soljuu kuin itsestään. Edullisemman hinnan vastineeksi myös seikkailu on hieman tavanomaista lyhyempi: itse tunnetusti hitaana nyheltäjänä pysäytin kellon johonkin kuuden tunnin paikkeille ja koin saaneeni kylliksi seikkailua. Etenkin puzzlet olivat mielestäni tällä kertaa juuri sopivan hankalia: niihin kului vähän aikaa, mutta missään vaiheessa ei tullut taottua päätä seinään. Lisänä on sitten vielä pelkkää räiskintää sisältävä moninpeli, jolla itselleni ei kuitenkaan ole lisäarvoa.




En oikein tiedä miten tämän kauniisti muotoilisin, mutta lyhyestä kestostaan huolimatta UC:LL onnistuu toistamaan itseään paikoin harvinaisen näkyvästi. Ei ole oikein mitään syytä sille, että kaikenlaisia kytkimiä on aina kolme samanlaista ja joka välissä pitää räiskiä muutama kymmenen teroa. Siis paitsi tietenkin se syy, että tämä on helppo tapa pidentää peliä hieman.

En ole oikein koskaan pitänyt Naughty Dogia valtavan suurena innovaattorina, vaan pikemminkin virheettömänä konseptin toteuttajana. Kun muiden PS1-peleissä vektorit tutisivat kuin hyytelö, Crash Bandicoot näyttää edelleen skarpilta. Kun muiden PS2-peleissä oli järkyttävät lataustauot, Jak & Daxter striimasi maailmaa lätyltä ilman katkoksia. Kun PS3:a moitittiin laadukkaiden yksinoikeuksien puutteesta, Naughty Dog iski tiskiin Indiana Jon… Unchartedin ja muutti ainakin oman käsitykseni konsolin kyvyistä kertaheitolla. Samalla mikään näistä peleistä ei ollut varsinaisesti mitään uutta kuin ehkä ykkösosassaan. The Last of Us on jo lähempänä innovointia, vaikkei senkään juoni nyt maailman omintakeisin ole.


Tästä muodostuu ongelma siinä kohtaa, kun sama tarinageneraattori pyöräytetään käyntiin sen kuudennen kerran. Tiesin jo pelin käynnistäessäni, mitä suurin piirtein tapahtuu, ja juuri niin sitten tapahtui. Nautin suurimmasta osasta hetkiä siinä matkan varrella, mutta muistan parissa kohtaa toivoneeni, että seuraavana voisi jo olla loppukohtaus. Kun soppaa ei mausteta millään muulla kuin vaihtamalla päähenkilöiden sukupuoli, se alkaa maistua lämmitetyltä, olkoonkin että kyseessä on alehintainen peli.

Hyväksyn täysin sen, että (suurelle) osalle pelaajista tällä asialla ei ole mitään merkitystä. He haluavat kauniin ja hyvin toimivan pelin, jossa on paljon toimintaa ja huikean spektaakkelimaisia kohtauksia, vähän kuin niissä elokuvissa, joita UC surutta lainailee tämän tästäkin. Silloin myös Lost Legacy kannattaa kokea läpi, enkä itsekään harkinnut muuta missään vaiheessa. Mutta kun tekniikka on tällä tasolla, olisiko liikaa vaadittu että sisällöstäkin otettaisiin piirun verran enemmän tehoja ulos?

Testattu: PlayStation 4 Pro, 4K + HDR -yhteensopiva TV.