Jokainen, joka on seurannut kirjoitteluani pitempään, tietää että Sonic the Hedgehog on eräs kaikkien aikojen suosikkipelejäni. Etenkin kakkososa on mielestäni varsin lähellä täydellistä tasoloikintaa, ja sen läpi pelaamisesta on jo tullut jonkinlainen tapa. Sega aivan ilmeisesti tietää tämän ja onkin myynyt pelin minulle jo ainakin viidesti osana erilaisia tarjouksia ja kokoelmia.


Vastaavasti hyvin monelle on myös selvää se, että Sonicin esiintymisten onnistumisprosentti on ollut hyvin alhainen sitten Mega Driven aikojen. Hahmo tuntuu taipuvan erittäin huonosti kolmiulotteisuuteen – siinä määrin, että voitoksi on alettu laskea jo sekin, kun peli ei ole hirveän huono. Ilman loistokkaan itseironista ja sekopäistä Twitter-tiliä sinisiili olisi jo suurelle osalle pelaajia täysin epäolennainen sivuhahmo, jonka vanhoja pelejä lapioidaan aina vain uusille alustoille.

Sonic Mania onkin tätä taustaa vasten ainutlaatuinen oivallus. Siinä on mietitty, mikä tässä pelisarjassa oli hyvää ja toimivaa ja sitten… tehty sitä lisää.



Sonic Mania ei ole Sonic Teamin tekosia, vaan sen takaa löytyy joukko Sonic-faneja, jotka ovat aiemmin tehtailleet seikkailuihin epävirallisia jatko-osia. Siinä, missä suuri osa entisaikojen nimekkäistä pelitaloista keskittyy ampumaan juuri tällaisia faniprojekteja alas, Sega siis päätti julkaista sellaisen virallisesti 25-vuotissyntymäpäivän kunniaksi.


Ratkaisu toimii, sillä Sonic Manian tekijät ovat kuin cover-bändi, joka soittaa hitit paremmin kuin alkuperäinen yhtye – ja itse Sonic Mania taas täydellinen ylistyslaulu lapsuuden sankarille. On vaikea olla tuntematta syvää liikutusta, kun 2D-hahmo, joka on ollut lähinnä hukassa kolmiulotteisessa maailmassa viimeiset 20 vuotta, saa luvan kanssa palata kotiin.



Pelin alkaessa tuttuuden tunne on hämmentävä: intro on velkaa Sonic 3:lle ja Green Hill Zone käynnistyy aivan kuten kymmeniä ellei satoja kertoja aiemminkin. Pian kuitenkin käy ilmi, mikä jutun juju on: kentät, kuten koko pelikin, ovat eräänlaista remixiä Sonicin kulta-aikojen peleistä. Kentissä on tuttuja osioita, joita on kuitenkin sekoiteltu, ja tutulta kuulostava musiikki, josta on kuitenkin tehty aivan uusia versioita ilman 16-bittisen konsolin äänipiirin rajoitteita.


Jos musiikkia ei oteta huomioon, voisi luulla olevansa edelleen 90-luvulla. Graafisesti peli on erittäin uskollinen alkuperäiselle kvadrilogialle, joskin väripalettia on taidettu hieman laajentaa. Lisäksi merkittävä ero ysärin konsolirautaan on luonnollisesti se, että ruudunpäivitys ei tahmaa missään vaiheessa. Tämä oli itse asiassa jopa paikoin häiritsevää, sillä ajoittaisiin nykimisiin ja välkytyksiin oli alitajuisesti tottunut niin, että niitä odotti. Jos sen sijaan kaipaa myös CRT-television sumentavaa efektiä, niitä on tarjolla parikin erilaista. Itse olen jo aikoja sitten totuttanut itseni yliterävään kuvaan, joten annoin asetusten olla.



Sieltä täältä kantautuneista kehuista huolimatta olin hieman epäileväinen, kun istahdin pelin ääreen ensi kertaa. Olisiko tämä taas yksi surullinen yritys potkia kuollutta hevosta ja lapioida meille sama peli jälleen kerran? Vastaukseksi riittänee se, että kun seuraavan kerran havahduin katsomaan kelloa, kaksi ja puoli tuntia oli hävinnyt jonnekin.

Ihan Sega-faninakin voin tunnustaa, että Sonic on kilpakumppaniinsa Marioon nähden paljon heppoisempi hahmo, jota voi uskottavasti käyttää paljon harvemmissa peligenreissä. Sen gimmick on yksinkertaisesti olla nopea, ja tätä taipumustaan se voi parhaiten toteuttaa juoksemalla sivusuuntaan kaksiulotteisessa maailmassa. Jos peliin lisätään enemmän vapausasteita, liikkuminen muuttuu herkästi holtittomaksi ryntäilyksi. Tämä sekä muuten löperö käsikirjoitus ja pelidesign ovat pilanneet useimmat 3D-Sonicit tähän mennessä.


Sonic Manian tekijät tietävät tämän ja ovat laittaneet siilin tekemään sitä, mitä se osaa. Kenttäsuunnittelu on loistavaa ja rohkaisee vauhdikkaaseen etenemiseen, mukana on useita vaihtoehtoisia reittejä tason loppuun ja välillä intoudutaan melkein yhtä pirulliseksi kuin alkuteoksissa konsanaan. On siis syytä kerätä kaikki löytämänsä sormukset lisäelämien toivossa – kyllä, tässä pelissä on aivan perinteinen elämäjärjestelmä, ja muutama pomovastus kurittaa niitä aika surutta. Tallennuskin toimii vain kunkin kenttäparin alkuun.

Onkin hieman harmi, että taas kerran käytännössä ainoa riittävän tarkka tapa pelata peliä on käyttää digitaalista suuntaohjainta. Analogitateilla viuhtominen ei vain riitä lähes pikselintarkkoihin hyppyihin, joita on tarjolla paljon.



Erilaisia remakeja on tehtailtu jo niin paljon, että ainakin itsessäni moinen sana herättää jo lähinnä pelonväristyksiä. Parhaimmillaan on saatu aikaiseksi jotain melkein alkuperäiseen verrattavaa, jota jaksan pelata hetken ja palaan sitten siihen vanhaan peliin, joka edelleen löytyy hyllystä. Erityisen nirsoksi olen tullut graafisten parannusten suhteen: jokaista kertaa, jolloin grafiikan moderni versio on näyttänyt yhtään paremmalta kuin alkuperäinen, kohti tulee mieleen ainakin kymmenen vastaavaa, joissa uusilla ”hienoilla” tekniikoilla on saatu aikaan kliinistä ja persoonatonta jälkeä.


Osittain juuri siksi Sonic Mania kolahti niin kovaa. Sen sijaan, että olisi piirretty vanhat grafiikat uusiksi nykykoneen resursseilla, onkin otettu vanhat rajoitteet liki sellaisinaan ja luotu niiden puitteissa lisää kaunista pikselitaidetta. Samalla on säilytetty alkuperäisen pikselintarkka pelattavuus, heitetty mukaan silkinsulava ruudunpäivitys ja roppakaupalla uutta, mainiota musiikkia. Kun kaikki tämä vielä irtoaa Segan virallisella siunauksella parin kympin hintaan, en itse vanhana Sonic-fanina keksi, mitä vielä pyytäisin. Nuorempi polvi voi olla eri mieltä, mutta heille on onneksi kauppapaikat pelejä täynnä.

A haiku of speed
For you, oh great internets,
I must go quickly

— Sonic the Hedgehog (@sonic_hedgehog) 8. heinäkuuta 2015