Kun kyseessä on Star Wars, ei voi välttyä fanaattisuudelta, ennakkohehkutukselta ja siltä, että olipa peli kuinka hyvä tahansa, joku löytää siitä jotain nokankoputettavaa. Star Wars: The Force Unleashed tuli kansan tietoisuuteen kymmenillä ja taas kymmenillä videoilla, joissa esiteltiin sen komeata teknologiaa fysiikan ja hahmojen käyttäytymisen osalta. Fanaatikot taas löysivät aukkoja juonesta, jossa Darth Vader löytää ja kasvattaa oppipojan, joka hallitsee Voimaa paremmin kuin kukaan muu. Tässä vaiheessa lukijan kannattaa käyttää jeditemppuja ja tyhjentää mielensä ennakkokäsityksistä - ja antaa minun rakentaa ne uudelleen.



Pelaaja aloittaa Darth Vaderin tamineissa, osiossa, joka on nannaa kaikille Wookieiden ulinoihin kyllästyneille. Pian kuitenkin siirrytään Darth-sedän 'pelastaman' oppipojan Starkillerin resuisiin saappaisiin ja lähdetään mustakypärän komennuksille ympäri galaksia. Juonen seuraaminen vaatii jonkin verran Tähtien Sota -tuntemusta, mutta mikäli osaa yhdistää langanpäät ja täyttää koloset, on lopputulos oikeasti tarina, joka on pätevä lisäjuonne saagaan. Se pitää, minkä lupaa - rakentaa siltaa Sithin koston ja sen 'oikean ykkösen' The New Hopen välille.

Tässä välissä voimmekin siirtyä kuvitteellisen pelipajaan, johon on juuri kärrätty vähän käytetty God of War. Kreikan karpaasille on isketty käteen terien sijasta valomiekka ja jumalvoimien sijaan The Voima. Ympäristö vaihtuu muinaisista temppeleistä vähemmän muinaisiin tähtitemppeleihin ja taruolennot elokuvasarjasta tutumpiin otuksiin ja robotteihin. Pelityyli itse on aivan sama - mätetään pikkuotusarmeijoita erikoisliikkeillä, kunnes päästään vähän eeppisempään vastukseen tai ratkotaan pieni pulma. Eipä siinä mitään, God of Warit ovat erinomaisia pelejä, mutta Star Wars -kuoren karistua oli mielenkiintoista huomata, kuinka lähellä niitä ollaan. Jos pidit GoWeista, on todennäköistä että tämäkin miellyttää. Lue kuitenkin loppuun asti.



Kun Star Wars: The Force Unleashed on komeimmillaan, se on Xbox 360:n komein peli. Mm. romuplaneetta yksityiskohtaisine tekstuureineen, kenttäsuunnitteluineen ja leijuvine roskineen on paikoitellen niin upeaa katsottavaa, että sitä pitää oikein pysähtyä ihastelemaan. Erityisen vaikuttavia ovat myös valot ja varjot sekä yllättäen myös pelihahmojen kasvoanimaatiot - ja hahmot yleensäkin.

Eeppisimmillään (kyllä, Star Warsin yhteydessä on aivan pakko käyttää e-sanaa) SW:TFU on suoraan sanoen loistava. Marssiminen kohti teräsovea ja sen mäjäyttäminen mutkalle yhdellä kädenliikkeellä The Imperial Marchin soidessa tai AT-AT:n heittämän laatikon nappaaminen Voimalla ilmasta kiinni ja sinkoaminen takaisin aiheuttavat scifinörtissä vastaavia tunteita kuin Marina Sirtiksen näkeminen yöpaidassaan.

Vaikka pelimoottori välillä vähän yskiikin, on pelin taustalla oleva teknologia kerrassaan hienoa. Fysiikan lakien noudattaminen tai niiden tarkoituksellinen noudattamatta jättäminen sekä tähtisoturien sätkiminen henkensä edestä kun laavajärvi uhkaa Voiman puristuksen saattelemana tuovat teknologiafriikeillekin varmasti hymynkareita suupieliin. Harmi, että ehkäpä mainosmiesten hengittäessä niskaan niistä ei ole ehditty ottaa kaikkea irti.



Sen sijaan, että pelin potentiaalia olisi puristettu äärimmilleen, sitä on puristettu vain sen verran, että saadaan vielä viilatumpi jatko-osa ulos parin vuoden päästä. Koko galaksiloikka on kauniissa kanjoneissa tapahtuvaa suoraviivaista putkijuoksua, jossa isommat pulmat johtuvat lähinnä siitä, että peli bugailee, tai vaatii pelihahmon olevan millilleen oikeassa kohdassa, jotta jotain tapahtuisi - eikä tämä ole edes pahin vastus.

Suurin kaaos syntyy pelin törttöilevästä kamerasta ja kökkivistä kontrolleista. Kun robottiarmeijan lähestyessä pitäisi käyttää strategisesti voimiaan ja huitoa valomiekalla oikeaan suuntaan, ei paljon ilahduta ruudulla näkyvät parikymmentä omaa kainaloa kuvaavaa polygonia tai vastustajan päälaki jättikokoisena. Perusloikinta vielä sujuu ja isoimmissa tiloissa vastustajien lahtaaminen, mutta voimankäytössä törmätään taas hankaluuksiin. Suorastaan turhautumiseen asti oppipoikamme tahtoo viskoa minne saattuu pikkurojua ja kaukaisuudessa häämöttäviä kivenlohkareita, kun se iso örmyke, jonka pelaaja haluaisi viskata jorpakkoon, on ihan siinä nenän edessä. Ihan. Siinä. Edessä. Heitä. Nyt. Se. HEITÄ! Agh. Voiman satunnaisuuteen turhaantuu varsinkin, kun vihulaiset hankaloituvat ja alun innostuksen jälkeen sitä turvautuu mieluummin perinteisiin voimakeinoihin.

Pelin läpäiseminen rennosti ottamalla ja hermojaan pahemmin menettämättä kestää vajaat kymmenen tuntia, eikä lisäpelattavaa tarjota edes verkkopeliaktiviteettina. Star Wars: The Force Unleashed onkin ns. 'pienellä pilattu'. Se on syvällä sisimmässään mainio peli, joka hautautuu uusien teknologioiden esittelyn ja perusasioiden retuperälle jättämisen kaksijakoiseen jätepuristimeen. Sepäs taas onkin niin oleellista, ettei pelille voi antaa edes hyvästä sydämestään yli 80 pistettä, vaikka hetkittäin mieli tekikin.