Jos kolmas maailmansota olisi syttynyt, eikä sitä olisi lietsottu heti alkuunsa ydinpaloon, niin iso osa isosta kahinasta olisi käyty Pohjois-Atlantilla. Tom Clancyn klassikkoteos Myrsky nousee (Red Storm Rising) on upea kuvaus ison kahinan raivosta, joka on sekä innoittunut että innoittanut videopeleistä. Myös sukellusvenesimulaatio Cold Watersilla on vahvat Clancy-juuret.


Tarkalleen ottaen Cold Watersilla on monia isiä. Se nojaa vahvasti Clancyn teoksiin Myrsky nousee ja Punaisen lokakuun metsästys. Myrskystä lainataan kolmannen maailmansodan teemat ja ennen kaikkea Atlantin merisota. Lokakuusta puolestaan haetaan väkevää tunnelmaa sukellusveneiden toiminnasta ja miehistöjen elämästä. Sekin auttaa, jos pelatessaan viskoo sekaan hieman mielikuvia U-96:sta. Kolmas clancyhtävä ja se väkevin inspis puolestaan löytyy MicroProsen Red Storm Rising –pelistä, josta Cold Waters on suoraan sanoen melkoisen suora ja uskollinen uusversio. Ilman lisenssejä tai lupia, tietenkin.

Red Storm Rising ja etenkin sen Amigalle julkaistu 2.0-versio oli aikoinaan minun suuria suosikkejani. Alkujaanhan peli saapui Commodore 64:lle ja sittemmin sekä Amigalle että PC:lle, joista kaikista nimenomaan Amiga-versio ja lopulta sen 2.0-päivitys tykittivät modernia sukellusvenesotaa niin kuplivasti, että sukeltajantauti taitaa vaivata vieläkin. Pelin yhdistelmä strategista ulottuvuutta, dynaamista kampanjaa, sukellusveneen resurssienhallintaa ja taktista merisotaa oli ainutkertaisen onnistunut yhdistelmä. Moni sukellusvenesimuhan on kallistunut vahvasti nippelöintiin, mikä syö väkisinkin jonkin verran immersiota.


Ja kyllä tuntuu hyvältä, kun Red Stormin meininki on sovitettu näin hyvin nykyaikaan. Cold Watersin juuret ovat niin vahvasti MicroProsen simulaatiossa, että pelien serkkuuden tunnistaa hetkessä jo visuaalienkin perusteella. Mutta retrosta tässä ei ole kyse, vaan nykykoneille ja nykypelaajille tehdystä kunnon sotapelistä.



Cold Waters kuvaa hienosti kolmannen maailmansodan sukellusvenesotaa, mutta kietoo sen samalla hyvin pelaajaystävälliseen pakettiin. Sitä uskaltaa kutsua simulaatioksi, jota saa pelata tavan jamppakin. Tosin onhan peli haastava, sillä sodankäynti ydinkäyttöisellä hyökkäysveneellä on aivan oma taiteenlajinsa. Kapteeninlakinhavittelijoille on onneksi tutoriaalit ja manuaalit, jotka kannattaa pelata ja lukea huolella läpi. Isompi haaste on ylipäätään sukellusvenesodan mekaniikkojen ymmärtäminen. Mitä eri laitteilla tehdään, mitä eri alukset ovat, miksi veneen päälle ilmestyy sonarpoiju, vaikka yhtään laivaa ei näy mailla tai halmeilla? Wipeout-kokemuksella ei kävellä suoraan kapteenin paikalle, mutta jos aihe vain kiinnostaa, niin ei muuta kuin opettelemaan.


Coldin pelattavuus ja mekaniikat on tehty ennen kaikkea pelaajaystävällisiksi. Realistiset mallinnukset ja asetekniikat on piilotettu syvemmälle, näkymättömiin. Ne tikittävät koko ajan taustalla, mutta eivät hypi näytölle rääkymään hardcoremaisuuttaan ja sitä, että tämä olisi tarkoitettu vain sille parhaimmalle yhdelle prosentille.

Siinä onkin heti alkuunsa yksi Cold Watersin valttikorteista. Pelistä tulee mieleen ihan ne ajat, kun lentosimulaattorit ja vakavat sotapelit olivat tuttu näky hittilistojen ykkösinä. 20-30 vuotta sitten tehtiin vielä pelejä, joissa yhdistyi pelattavuus, sopivuus suurelle yleisölle ja simulaatiotasoinen syvyys. Ei voi kuin ihailla.



Näin olemmekin yhtäkkiä jossain Atlantin pinnan alla. Los Angeles –luokan ydinsukellusvene on hiipinyt lähelle rannikkoa ampuakseen risteilyohjuksia Murmanskin satamaan. Sota Keski-Euroopassa sujuu näet vähän heikosti ja Puna-Armeija on jo vyörynyt puolen Saksan yli. Nyt pitäisi häiriköidä kunnolla ja kiinnittää toverien huomiota toisaalle. Ristelyohjukset ovatkin jo valmiina putkissa, mutta tilanne on muutoin vielä epäselvä. Sonar kuulee useiden eri alusten potkuriääniä. Pari niistä tuntuu rahtilaivoilta, mutta tuolla kauempana kuuluu aktiivisen sonarin pingejä. Nousen lähemmäs pintaa ja nostan ESM-maston. Nuuskuttimeni sieppaavat tutka-aaltoja mutta ei kovin läheltä. Otetaan riski – neljä ohjusta matkaan HEP ja välitön uudelleenlataus. Toiset neljä matkaan HEP, sitten lipettiin. Laukaisen häirintämaalitorpedon suuntaan 180, vakaimet maksimisukelluskulmaan ja moottorit eteen ensin 1/3, sitten kovempaa. Melkein kavitoi mutta syvyyden kasvaessa tehoja uskaltaa lisätä. Ja sitten alkaakin tapahtua. Ohjuslaukaisu on havaittu ja sukellusveneentorjuntakopterit ovat jo paikalla. Mutta nepä pingaavat ja pudottavat torpedoja valemaalin perään. Ehkä tästä vielä pääsee pakoon.


Jokainen taistelu, jokainen kohtaaminen rakentuu ainutkertaisesti pelin sisäisen logiikan mukaan. Omia ja vihollisen laivasto-osastoja seilaa merellä (ja pinnan alla), tiedustelukoneet lentävät partioreittejään ja satelliitit tarkkaileva mitä merellä tapahtuu. Peli pitää kirjaa kuka liikkuu missä ja millä todennäköisyydellä pelaaja törmää niihin – tai ne pelaajaan. Tai jos pelaajasta saadaan havainto, niin perään saattaa sännätä niin taisteluveneitä kuin sukellusveneenhävittäjiäkin.

Ja sitten taas mietitään mitä tehdään ja miten, vai yritetäänkö ennemmin vain liueta paikalta. Jos tehtävänantoon etsiä spetsnaz-erikoisjoukkoja kuljettavia sissisukellusveneitä, niin ei kannata jahdata laivasto-osastoja. Jos tähtäimessä ovat huoltolaivat, ei jahdata sukellusveneitä. Jos pitää päästä risteilyohjusetäisyydelle maamaalista, kahinat laivasto-osastojen kanssa vain vaarantavat tehtävän. Reikäisellä tai kaikki melukapselinsa / torpedonsa käyttäneellä veneellä ei välttämättä päätehtävää suoriteta. Tai päästä mereltä kotiin.

Kyllähän siinä jännittää, kun kuuntelulaitteet poimivat kahden hissukseen ajavan sukellusveneen äänet ja yritän ajaa parempaan laukaisuasemaan. Mutta ne pirulaiset kuulivatkin minut siirtoajoni aikana, ja kun hiljennän kuunteluvauhtiin, niin perhana, tuollahan tulee torpedo. Oma torpedo terkkuina takaisinpäin, ne kuulevat laukaisun, aktivoivat torpedonsa kaiun ja meikä lykkää vakaimet maksimisukellukseen, vauhtikahvat eteen ja sitten mennäänkin lähemmäs 30 solmun nopeudella tiukasti alaspäin. 500 jalkaa. 600 jalkaa. 700 jalkaa. Neukkutorpedon kaiut lähenevät ja voimistuvat. Vakaimet täysnousuun, melukapseli, täysvasen, moottorit ryömintäteholle. Meneekö ohi, hämäytyykö? Jos, jääkö torpedo pyörimään lähistölle vai pystyisinkö nousemaan ääneti niin ylös, ettei se enää näe minua? Ja sen jälkeen… Uudet havainnot neukkupiruista ja näytetään niille kapitalistin uhma!




Cold Waterissa sukellusveneen komentaminen on paketoitu hienosti yksinkertaiseen kuosiin, joskin peli huokuu edelleen hämmentävän paljon early access -fiiliksiä, siitäkin huolimatta että se on jo virallisesti julkaistu. Iso määrä komentoja ja toimintoja on piilotettu kasarityyliin näppäinoikoteiden alle, jotka täytyy käytä itse lunttaamassa ja kirjoittamassa ylös asetusvalikosta tai ohjekirjasta. Sukellusveneelle ei voi määritellä kartalta waypointteja, vaan venettä täytyy itse ohjata peräsimen, syvyysvakaajien ja moottoriasetusten kautta. Käyttöliittymä on nykysilmin nähtynä yksinkertaisesti kömpelö, jopa vanhanaikainen.

Mutta toisin kuin monissa muissa peleissä, Coldissa sen kestää ja antaa anteeksi, sillä peli on jo nyt niin hyvä ja niin ainutlaatuinen. Toista samanlaista ei vain kerta kaikkiaan löydy tämän päivän markkinoilta.

Mitä tässä sitten on niin hyvää? Ydinsukellusveneen komentaminen on selkeän yksinkertaista, ja painotus on enemmänkin pelaajan omalla taktisella ajattelulla. Miten syvällä mennään, miten lujaa, missä on harppauskerros, kuinka paljon minä päästän ääntä ja kuinka paljon nuo muut. Milloin laukaistaan, millä, miten kaukaa. Kun vihollinen havaitsee minut, miten yritän pakoon, kuinka väistelen syvyyspommeja ja torpedoja – vai yritänkö sittenkin käydä päälle. Ja voi sitä ärräpäätä, kun tuo perhanan dieselpaskaneukkuvene väistikin minun torpedoni, joka ohjelmointinsa mukaan kääntyy etsimään maalia vastapäivään – ja lukittuukin minun veneeseeni!


Pelaaminen on ennen kaikkea uskottavaa ja loogista, minkä ansiosta se on myös selkeää ja jopa helppoa. Asiat tapahtuvat kuten ne voisivat oikeastikin. Tärkeitä tekijöitä tässä ovat tietenkin eri alus- ja venetyyppien sekä asejärjestelmien oikeaoppinen mallintaminen, elektronisen sodankäynnin näkymätön maailma, samoin kuin erittäin syvälle uppoava (hehheh) äänien, sonarin ja veden kuuluvuuden fysiikka. Pelijärjestelmässä on niin paljon todellisen maailman mallinnusta, että täytyy lakkia nostaa. Eikä niihin tarvitse edes kiinnittää huomiota. Sen kun pelaa ja yrittää tehdä parhaansa niin, että oma kolmannen maailmansodan rähinöintiin annettu panos auttaa omia pärjäämään paremmin Keski-Euroopan sotanäyttämöllä. Ehkä tätä ei sittenkään hävitä!

Samalla Cold Waters on myös ankara. Tekoäly on armoton ja juonikas, joskus suorastaan keljun clancymäinen. Tekijät tuntuvat tietävän sukellusvenesotansa tai sitten apuna on ollut ex-suklariporukkaa.

Sen verran täytyy tosin vielä nillittää, että kahdesta kampanjasta se klassisempi 1988 vähän fiksummilla torpedoilla ja ohjuksilla on se ehdottomasti nautinnollisempi. Vuoden 1968 kampanjassa kalusto ja aseet ovat sen verran tyhmempiä, ettei niillä ole kovinkaan kiva sotia, etenkään kun torpedojen manuaalinen tähtäysjärjestelmä ei vain sovi millään tapaa visuaaliseen maaliratkaisun tekemiseen ja laukaisuun. Veikkaan, että tätä puolta viilataan vielä rutkasti pelaajapalautteen myötä.

Eniten tulevasta odotan luvattuja kampanjoita toveri neuvostokapteenille, jolloin päästään toivon mukaan oikein kunnolla asian ytimeen – saattuetaisteluihin ja lentotukialusosastojen jahtiin. Tämä jos mikä saa progressiivisen nuorison lahkeet vipattamaan!


Tekijät ovat myös luvanneet avata pelin modaajille niin, että fanit voivat työstää käyttöliittymää, lisätä peliin uusia alustyyppejä ja aseita, sekä ennen kaikkea luoda uusia tehtäviä ja kampanjoita. W00t!

Cold Watersissa riittää siis vielä viilattavaa, mutta jotain kertonee se, että ainakin meikä on ihan täpinöissään ja luottavainen siihen, että se paranee ja kehittyy vielä monin isoin askelin. Ja syytä olisi, sillä edellisestä kunnon nykyaikaista suklarisotaa kuvaavasta pelistä on jo toistakymmentä vuotta. En ollutkaan tajunnut, miten kovasti kaipasin taisteluveneen komentosillalla seisomista - saati miten hienoa se on.

PC-tiedot: Windows 7, Intel Core i5 3,4 GHz, 8 Gt muistia, GeForce GTX 760