FaceBreaker on Electronic Artsin ensimmäinen uuden EA Freestyle -brändin alla julkaistu urheilupeli. Freestyle-nimike korvaa aiemmin isopäisiä urheilijoita esitelleen BIGin. Perheviihteeksi ja satunnaispelaajien trendimerkiksi hehkutetun Freestyle-sarjan ensimmäisessä pelissä nimensä mukaisesti laitetaan naamoja uuteen uskoon. Pelitunnelmaan päästyään alkaa myös arvostelijan naama vääntyä.



Naamansärkijän suurena hienoutena on mahdollisuus ladata oma tai vaikka pomon naamataulu peliin murjottavaksi. Tämä onnistuu joko pelin kautta Live Vision -kameraa käyttäen tai EA:n verkkosivujen kautta. Valokuvien lisäämisen jälkeen peli laskeskelee naamatekstuuria paikalleen melko hulppeat 20 minuuttia, jonka aikana ei sitten muuta tehdä kuin katsella latauspalkkia. Kasvojen lisääminen on melko yksinkertaista etenkin Xboxin oman kameran avulla. Lopputulos joko toimii tai ei. Muiden jakoon laittamista kuvista löytyy varsin näköisiä julkkisnaamoja, joiden rinnalla oma naamatauluni näytti jo valmiiksi mukiloidulta ja vääristyneeltä, joka saattoi johtua alkuperäisten lähdevalokuvien varjoista tai synnynnäisestä rumuudesta.

Valmiita perustappelijoita pelissä on 11, mutta näitä tärkeämpää on kyky ladata lähes rajattomasti uusia naamoja EA:n palvelimelta. Perustappelijat ovat varsin karikatyyrisiä ja tuovat ulkoasullaan mieleen EA:n suositun verkkoräiskinnän Team Fortress 2:n hahmot. Kaikki pelaajan luomat hahmot pohjautuvat 11 arkkityypin vartaloihin ja käytöksiin. Valikoimasta löytyy kerrostalon kokoista mörssäriä, hentoa neitoa, hanskoilleen puhuvaa mielipuolta ja pari variaatiota hieman normaalimmista nyrkkeilijän kropista. Vartalotyypin lisäksi kotikutoiselle nyrkinheiluttajalle voidaan valita mieleinen hiusmalli, parta ja housujen väri. Kaikenkaikkiaan vaihtoehtoja on yllättävän vähän, eikä editorista irtoa hupia kovinkaan pitkäksi aikaa.



Pelimuotojen määrällä ei FaceBreakerissa juhlita. Pikatappelun lisäksi tarjolla on moninpeli ja muutaman mestaruusvyön omistamisesta käytävä kampanjamoodi. Vöiden eteen tapellessa aukeavat käyttöön myös loput perushahmot, nyrkkeilykehät, lisävaatevaihtoehdot ynnä muut. Vaikeustasoja löytyy muutama, mutta näillä ei tunnu olevan suurtakaan eroa. Ensimmäisenä aloitteleva Sugar Ray joutuu lähes väistämättä toteamaan tekoälyn paremmakseen.

Nyrkkeilyn koko liikekirjo ja hauskuus on nähty jo ennen ensimmäisen ottelun puoliväliä. Matsin voittaa se, joka saa toisen kaverin kolmasti kanveesiin tai kerran kunnolla tyrmättyä. Tämä on tehtävä nopeasti, sillä matsit ovat lyhyitä ja viimeisessä erässä koko ottelu ratkaistaan äkkikuolemalla. Vaikka pelaaja olisi ehtinyt tyrmäämään vastustajansa jo kahdesti pysyttyään itse koko ajan tolpillaan, saattaa kilpakumppani viedä voiton viimeisessä erässä onnekkaalla kaadolla.

Editorivaihtoehtojen, nyrkkeilijöiden lukumäärän ja pelimuotojen tapaan myös liikevalikoima on äärimmäisen suppea. Taktikointi tai jonkinlaisen ottelustrategian pohtiminen ovat aivan liian vaivalloista satunnaispelaajille, joten EA:lla onkin todettu, että mieluiten pelaajat hakkaavat kahta nappia ja näitä muutaman kerran hakattuaan painavat kolmatta nappia erikoisliikettä varten. Tätä kun toistetaan erästä ja ottelusta toiseen, alkaa peli pian maistua kuivalta kuin koivuhalko. Vastustajien nyrkkeilytyylit eivät juuri tästä eroa, vaikka etenkin Romeo-niminen espanjalaiskaveri on ärsyttävä lähes läpäisemättömän puolustuksensa vuoksi. Meno ei muutu edes verkkomoninpelissä, vaan sama tauoton takominen ilman järjen hiventä toistuu ottelusta toiseen.



Oikeasti pelissä on jopa neljä varsinaista liikettä. Isku keskivartaloon, isku päähän, heitto ja koukkulyönti, joka toimii eräänlaisena erikoisliikkeen käynnistäjänä. Näiden lisäksi löytyy vastustajan härnäämistoiminto, jota ei ehdi koskaan käyttämään nyrkkisateen ollessa melko tauoton, sekä puolustus, johon lyöntinapit yhdistämällä saadaan aikaan torjunta ja vastaisku. Käytännössä otteluissa siis hakataan kuitenkin vain ylä- ja alalyöntiä vuoronperään, toivoen ettei vastustaja osaa näitä torjua, ja odotetaan kunnes voimamittari kipuaa huippuunsa, jolloin tempaistaan koukku vastustajan leukaan. Tästä seuraa yleensä tyrmäys, jonka päälle tehdään FaceBreaker-lopetusliike. Lopetusliike on yhtä kuin minkä tahansa napin painaminen ohjaimessa. Tämän suorittaminen onnistunee pahasti päänsä nyrkkeilykehässä vaurioittaneeltakin.

FaceBreaker on kuin Flash-selainpeli täysihintaisen tuotteen kuoriin pakattuna. Peliä on yksinkertaistettu aivan liikaa, jotta sillä olisi mitään viehätystä ensimmäisiä paria ottelua pidemmälle. Niin satunnaista pelaajaa planeetta tuskin päällään kantaakaan, joka ei tähän itseään toistavaan takomiseen kyllästyisi. Erilaisia toimintoja pelissä on turhan vähänlaisesti, jotta täyden pelin hinta olisi oikeutettu. Pahinta kaikesta on se, ettei peli vastaa mitenkään nimensä asettamia odotuksia. Tehokkaissa iskuissa vastustajan naama kyllä venähtää piirrostyylisesti hieman vinoon, mutta koko pelissä ei juurikaan päästä päitä urakalla runnomaan. Häviäjän kasvot näytetään ottelun päätteeksi, mutta parin mustelman ja turvonneen huulen lisäksi mitään hupia tästä ei irtoa.

Pelin vikoja antaisi huomattavasti auliimmin anteeksi, mikäli kyseessä olisi ollut XBLA-peli tai jos peli olisi pidetty EA:n verkkopalvelimilla selaimella pelattavana. Kotien pikku Amin Asikaisten kannattaa odottaa vähintään pelin alelaariin siirtymistä ennen ostopäätöstä. Mikäli FaceBreaker kuitenkin on mielestäsi se maailman paras tappelupeli ja läpiä päähänsä puhunut peliarvostelija ansaitsisi kunnon opetuksen, voi EA:n hahmopalvelimelta ladata kokoelmaansa zeroicv2fi-nimisen kehäraakin, jolta voi piestä turhautuessaan virtuaaliset hampaat virtuaaliseen kurkkuun.