Minua ovat pitkään kiehtoneet “epäpelit”, jo PlayStation-aikojen Fluid-pelistä lähtien. Siinä käytännössä luotiin musiikkia lunkisti delfiininä eteenpäin uiskentelemalla. Ennen kuin puhutaan Everythingistä, epäpeligenren lisäksi pitää mainita vielä oudot simulaattorit. Surgeon Simulator sen trendin taisi aloittaa, sitten päästiin Goat Simulatoriin, Octodadiin sekä I Am Breadiin ja touhu jotakuinkin huipentui teokseen nimeltä Mountain. Vuori kun ei paljon tee, niin sen simulointi oli vain sen odottamista, että vuoren ympärillä tapahtuisi jotain. Välillä vuori pohdiskeli maailmankaikkeutta ja elämän monimuotoisuutta. Mountainin teki taiteilija nimeltä David OReilly ja hänen käsialaansa on myös Everything.




Everything on lopulta sekin enemmän taideteos kuin peli, mutta mielenkiintoisemmaksi kuin vuorena kököttelemisen siitä tekee se, että pelaaja voi olla mitä vain. Siis pelihahmo voi olla mikä tahansa ruudulla näkyvä asia. Aluksi pelaaja on eläin ja hahmoanimaatiot (tai niiden puute) huvittaa, kunnes alkaa ihmetellä, mitä kaikkea pelissä voi tehdä. Vähitellen pelaaja voi olla kaikkea muutakin näkyvää… ja lopulta näkymätöntä… niin pientä, ettei sitä voi havaita - tai niin suurta, ettei sitä voi ymmärtää. Eläimestä voi mennä pienemmäksi eläimeksi, kiveksi, heinäksi, hiekanjyväksi, pölypunkiksi, mikrobiksi, DNA:n osaseksi - tai toiseen suuntaan: puuksi, metsäksi, saareksi, mantereeksi, planeetaksi, auringoksi, aurinkokunnaksi, maailmankaikkeudeksi, kaiken olevaisuudeksi. Kyllä. Jokaisena “hahmona” pelaaja voi muun muassa liikkua, tanssia, laulaa, lisääntyä ja tutkia maailmaa.


Jos pelaaja löytää kaupungin, voi olla vaikkapa auto, tai lyhtypylväs, tai kerrostalo, tai paperiroska pyörimässä leikkipuistossa. Everything pitää lupauksensa sen verran hyvin, ettei voi valittaa, ettei mukana nyt aivan kaikkia maailman asioita ole. Monen tunnin pelaamisen jälkeen ‘tavaralistalta’ löytyy vielä tuhottomasti aukkoja. Pelin tavoite onkin saada tuo lista täyteen ja se vaatii kyllä melko pohjatonta itsestä kumpuavaa halua. Motivaationa matkan varrella toimivat sieltä täältä löytyvät sekalaiset ajatuskuplat sekä filosofi Alan Wattsin puhepätkät, jotka hyvänä hetkenä antavat oman syventävän lisänsä koko pelin ideologiaan, huonompana taas kuulostavat huuhaalta. Pelin edetessä saa myös toiminnon, jolla kerran käytyyn olemukseen pääsee aina uudestaan ja planeetan kokoinen muurahainen tai öljylautta bakteerien keskellä hymyilyttävät hetken. Ja kyllä sieltä muutama ratkottava pulmakin löytyi.




Graafisesti peli on melko simppeli, askeettinen - jopa kökkö. Olemisen elämystä se ei kuitenkaan hirveästi häiritse ja eteerinen äänimaailma äänitehosteineen paikkaa paljon tunnelman puutteita. Taideprojektina Everything on onnistunut, pelinä se ei olisi skaalansa vuoksi ehkä mitään muuta voinut ollakaan, kuin mitä se on. Uusien “olentojen” löytäminen muistuttaa enemmän Pokemonien gotta catch them all -meininkiä, eikä se välttämättä monenkaan mielenkiintoa pidä yllä montaa peli-iltaa, varsinkin kun pelaaminen on muutenkin jossain määrin eteerisen sekavaa touhua.


Kyllähän se pistää ihmisyyden kummasti perspektiiviin, kun voi tarkkailla ympäristöä hiekanjyvänä tai mantereena. Väkisinkin rupeaa miettimään sitä ikiaikaista hippi-ideaa, että mitä jos mekin olemme vain hiekanjyviä jonkun muun universumissa. Ideatasolla Everything siis koukuttaa ja jättää aivot raksuttamaan. Juuri siihen taiteilija O’Reilly pyrkikin: “Haluan Everythingin saavan ihmisille paremman olon siitä, että he ovat elossa. Se ei ole pako jostain tai huomion kiinnittäjä tai jonninjoutava ärsyke, vaan jotain, joka jätetään taakse ja sen jälkeen nähdään maailma uudella tavalla.”