Thimbleweed Park on Kickstarterista 626 250 dollarin voimalla käyntiin potkaistu point-and-click-seikkailu. Pelin nimekkäät kehittäjät Ron Gilbert ja Gary Winnick ovat luvanneet pelin jatkavan samassa hengessä kuin heidän aikaisemmat legendaariset pelinsä Maniac Mansion ja The Secret of Monkey Island. Muutenkin aikakauden henkeä on kuulemma kunnioitettu. Retroilua ja nostalgiaa siis luvassa.




LucasArts-pelien fanit ovat heti kuin kotonaan Thimbleweedin kanssa, sillä perusmekaniikaltaan peli on tuttua point-and-click-tavaraa: Peli etenee keskusteluilla ja minimalistisella grafiikalla höystettynä. Genrensä mukaisesti ympäristön objekteja klikkaillaan ja valitaan yksinkertaisten verbien kautta mitä niillä tehdään. Monimutkaisemmat komennot pitävät sisällään komentoketjuja tyyliin "käytä avainta avataksesi oven".

Thimbleweed alkaa hämäävästi murhamysteerinä, mutta pikkuhiljaa pelistä aukeaa uusia puolia. Alun yksinkertainen salapoliisitarina muuttuukin vinksahtaneeksi matkaksi halki Thmibleweed Parkin. Kaksi liittovaltion agenttia on tullut tutkimaan ruumista kyseiseen pikkukylään, mutta pian he törmäävät puluiksi pukeutuneisiin putkimiehiin, okkultistiin, maailman epähauskimpaan pelleen ja moneen muuhun veijariin. Kaikki tämä sotkeutuu vielä jollain tavalla vanhan tyynytehtaan raunioihin ja tehtaan omistavan perheen kohtalon mystisiin käänteisiin.




Pelin tunnelma, äänimaailma ja visuaalisuus on toteutettu äärimmäisen hyvin. Välittömästi, kun pelaaja astuu Thimbleweed Parkiin hän uppoaa pelin maailmaan. Ympäristöt ovat yksityiskohtaisia ja visuaalisesti mielenkiintoisia. Dialogi on sekin kirjoitettu hyvin, mutta kaikkein isoimmat kiitokset kuuluvat pelin ääninäyttelylle. Monet kerrat huomasin hihitteleväni pelin yksinkertaisesti loistaville roolisuorituksille.

Huumori on myös yksi Thimbleweedin vahvuuksista. Tilanteet ja ympäristöt ovat niin hullunkurisia ja absurdeja, ettei niille voi olla nauramatta. Esimerkiksi yksi pelin hauskimmista kohdista oli paikallisessa hotellissa järjestetty "Thimble Con ‘87". Conin ovea vartioi lohikäärmeeksi pukeutunut mies, jonka leffahuumori kolahti kohdilleen, kun nykytilanne on tiedossa. Pelissä myös virnistellään muille saman genren peleille, pelaajan tehtävälistaan kun on esimerkiksi merkitty pölyhiukkasten kerääminen.




Pelaaja ohjastaa viittä hahmoa, joihin kuuluu kaksi liittovaltion agenttia, ilkeä pelle, haamu ja seikkailupelien pelinkehittäjä. Thimbleweed Park -pelissä on kaksi vaikeusastetta, joilla on suuri merkitys pelin etenemiseen. Helpommalla asteella pelin ongelmat ovat melko johdonmukaisesti ratkaistavissa, kun taas vaikeammalla vaikeusasteella tarvitaan jo hiukan kehittyneempää pähkäilyä.

Henkilökohtaisesti minulla on aina ollut pieni kynnys aloittaa uusi point-and-click-seikkailu, sillä en ole sitä tyyppiä, joka jaksaisi kokeilla kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja tarinan edistämiseksi. Monet tämän genren pelit tuntuvat vaativan pelaajaltaan älyn lisäksi myös puhdasta tuuria. Onneksi Thimbleweedin kohdalla suurin osa eteen tulevista pulmista on, ainakin helpolla vaikeusasteella, pääteltävissä puhtaalla järjellä. Kuitenkin oman hankaluutensa peliin tuo viiden hahmon katras, josta pitäisi aina valita juuri se oikea tarinaa edistämään.




Thimbleweed Park ei ole virheetön kokonaisuus. Pelin alku on lupaava, timanttinen ja mielenkiintoinen, sen kaikki hahmot vaikuttavat mysteerisiltä ja syviltä persoonilta. En halua paljastaa pelistä liikaa, mutta kuitenkin juonen edetessä pelin tarinallinen ulottuvuus ei valitettavasti enää yllä alun tasolle. Myös pelin henkilöiden herkullinen potentiaali jää lopulta hyödyntämättä.

Thimbleweed Park viittaa paljon oman maailmansa ulkopuolelle. Neljännen seinän rikkomiset ja muut silmäniskut pelaajalle on pääsääntöisesti toteutettu hyvin, mutta pitemmän päälle tämä alkoi tuntumaan rasittavalta. Se kun vie myös uskottavuutta pelin omalta maailmalta.


Yksi pieni, mutta varsin ärsyttävä seikka pelissä on hidas liikkuminen paikasta toiseen. Vaikka pelin miljöiden pikselitaide on kerrassaan upeaa, ei samojen mäkien ravaaminen suurimmalla osalla hahmoja eestaas ole kaikkein miellyttävintä puuhaa. Tällaisen kuljeskelun ymmärtäisi, jos tutkittavaa olisi näillä alueilla tarjolla, mutta usein alueen läpi kulkeminen on vain pakollinen toimi, jotta pelaaja pääsee siirtymään pelin kartalle.



Vaikka olen nyt lopettanut lähes kaikki arvosteluni näihin samoihin sanoihin, on myös Thimbleweed Parkin osalta kokemukseni ristiriitainen. Haluaisin hirveästi pitää tästä pelistä ja olinkin jo antamassa sille tiukat neljä tähteä, mutta kuitenkin tarinan lattea loppupuoli söi mennessään tähdestä puolikkaan.


Thimbleweed Parkin vaikeampi vaikeusaste jäi vielä testaamatta ja onkin mahdollista, että varsinkin pelin loppupuoli on toteutettu siinä paremmin. Kun pelin pelattuani katselin vaikeamman tason läpipeluuopasta, huomasin siinä olevan joitakin kohtauksia, jotka puuttuivat tyystin helpotetusta versiosta. Tällainen sisällön vähentämisellä tapahtuva pelin helpottaminen tuntuu melko ankealta ratkaisulta.

On kuitenkin sanottava, että jos olet pelannut aikaisemmin LucasArtsin seikkailupelejä tai muita genren edustajia, on Thimbleweed Park luultavasti juuri sinulle. Tämä onkin toisaalta pelin suurin ongelma. Se tavallaan jää sisäpiirivitsiksi genren todellisille faneille, kun taas asiaan vihkiytymätön saattaa kokea pelin neljännen seinän rikkomisen ja viittailun muihin seikkailu-point-and-click -peleihin turhauttavana. Peli pyrkii kommentoimaan muita saman genren pelejä, mutta lopputulos kärsii tästä suureellisesta yrityksestä.