Mitä Narnia-käsite minulle merkitsee? Muistan joskus vaahtosammuttimen mittaisena katselleeni sivusilmällä tv-sarjaa, jossa liuta kersoja matkusti vaatekaapin kautta jännittävään ihmemaahan. Taisi siellä joku leijonakin olla kaverina. Sori vaan fanit, mutta en todellakaan ole lukenut ainoatakaan Narnia-kirjaa, saati nähnyt aiheesta tehtyjä leffoja. Kaikesta huolimatta aion tehdä teille selonteon siitä, onko Disneyn elokuvastudioiden työstämä Prinssi Kaspian-lisenssipeli mistään kotoisin. Taidatte tosin jo arvata vastauksen.



Laadukkaat lisenssipelit ovat eräänlaisia pelimaailman Loch Nessin hirviöitä. Joku väittää joskus sellaisen nähneensä, mutta uskottavia todisteita tapahtuneesta ei yleensä löydy. Disney-leffoista tehdyt pelit ovat useimmiten juuri niitä pahimpia viemäriteoksia, joiden olemassaololle ei faneja kiinnostavan krääsäarvon lisäksi oikein muita syitä ole. Narnian tarinat-leffan jatko-osa ei valitettavasti tee sääntöön poikkeusta. Sen koko olemuksesta huokuu pelintekijöiden kiire, räpellys ja intohimottomuus. Peli vaan suitsait markkinoille, ja tsädäm – isit ja äidit kantavat näitä pelejä lapsilleen, oli sitten laatua tai ei.

Peli palvelee oikeastaan vain niitä, jotka ovat nähneet elokuvasta edes vilauksen. Heti alkuun tarjotaan enempää alustamatta syvällistä, näyteltyä videopätkää, ja kohta taistellaankin jo sekalaisella seurakunnalla jos jonkinlaisia örminkäisiä vastaan. Pelin niin kutsuttu juoni etenee sen verran sekavasti loikkien, etteivät leffateatterissa puutuneet pakaratkaan välttämättä auta sitä seuraamaan. Olkoonkin kyseessä jatko-osa, mutta tahtoisin silti ummikkona tietää, keitä pelaamani hahmot ovat ja minkä puolesta he taistelevat. Pelin tarina perustuu enimmäkseen elokuvaan, mutta mukana on myös sellaisia lainauksia kirjasarjasta, mitä ei valkokankaalla ole nähty. Pistää vähän ihmetyttämään, miksei pelin muuhun sisältöön ole panostettu enempää, vaikka välivideot ovat sentään paikoitellen leffatasoa, oikeine näyttelijöineen ja lavastuksineen.



Pelaajan ohjastettavaksi annetaan useita eri pelihahmoja, joita voi ja pitää vaihdella tilanteiden mukaan. Kääpiö soveltuu vertikaalisen vajaavuutensa ansiosta kulkemaan pienistä kolosista ja Kentauri laukkaa muita ripeämmin paikasta toiseen. Hahmon vaihto käy kätevästi napin painalluksella ja mahdollisesti tarvittava hahmo seuraa jatkuvasti pelaajan kannoilla. Pelihahmojen ohjaaminen sujuu suunnilleen sujuvasti, mutta taistelusta puuttuu kiinnostavuus. Tekoäly ei pistä hanttiin, paitsi joidenkin isompien pomojen kohdalla. Siellä täällä viljellään pienimuotoisia puzzlejakin, joita tosin hädin tuskin kehtaa edes kutsua sellaisiksi, sen verran alleviivattuja ratkaisut ovat.

Ylävinkkelissä sijaitseva kamera on perin rasittava tapaus, sillä sitä ei voi käännellä kuin piirun verran. Vihollisia ei aina kykene ennakoimaan, mikä on inhottavaa etenkin lähitaisteluissa surkeilla jousipyssyllä varustetuilla hahmoilla pelattaessa. Ylimalkainen kenttäsuunnittelu yhdistettynä automaattikameraan lyö vähän väliä ohimoon, kun seinä ilmestyy pelaajan näköesteeksi. Kentät ovat myös täynnä selittämättömiä kulkuesteitä. Pikkiriikkisellä mielikuvituksen käytöllä kielletylle käytävälle olisi voinut laittaa edes jonkinlaisen möykyn viestittämään, että pelaajan kannattaisi valita toinen reitti.

Graafisesti peli pyörii vahvasti kehnon ja keskinkertaisuuden välimaastossa. Pohjalta paistaa läpi edellisen sukupolven konsolien jäämistö - kehnompien tekstuurien päälle tunnutaan lähinnä lätkityn tuoreempi shaderi poikineen. Myönnettäköön, että törmäsin pelissä tilanteisiin, joissa jopa miltei pidin näkemästäni. HD-tarkkuuksista huolimatta grafiikan puuroisuus on kuitenkin läsnä kaiken aikaa. Testissä ollut PS3-versio lisäksi tökki isommissa taistelukohtauksissa perin ikävästi, mikä on muuten paljon sanottu, sillä en tapaa yleensä valittaa pienestä nykimisestä. Lisäksi pelin synkeä ilme vaikeuttaa pelaamista päiväsaikaan. Mitään gamma-säätöä ei ole kuitenkaan nähty tarpeelliseksi lisätä.



Kun pelissä on häiritseviä tekijöitä näinkin paljon, tahtovat ne haudata alleen kaikki ne hyvät puolet, joita tässäkin pelissä tavallaan on – uskokaa tai älkää. Toisaalta pelin positiivinen anti koostuu lähinnä miellyttävästä yleisfiiliksestä. Mitään yksittäistä hyvää ominaisuutta on vaikea nimetä muuten kuin lapiolla kaivamalla. Leffan soundtrackilta lainattu äänimaailma on ilman muuta tämän pelijulkaisun parasta antia. Juonta voi myös läpäistä yhdessä kaverin kanssa, mikä saattaa pitää perheen juniorit kotvasen aikaa töllöttimen ääressä, poissa jaloista pyörimästä. En silti usko, että kokeneempi pelaajakunta innostuu moninpelimahdollisuudesta.

Prinssi Kaspianin virtuaaliseikkailun kohderyhmä tuntuu hiukan ristiriitaiselta. Taistelukohtaukset sisältävät, vaikkakin veretöntä, silti perheen pienemmille sopimatonta väkivaltaa. Vaikeusasteeltaan peli ei kuitenkaan tarjoa niin minkäänlaista vastusta vähänkään pelejä pelanneille. Pelin vääntää läpi noin parin ehtoon kevyellä rypistyksellä, eikä uudelleenpeluuarvoa ole oikein nimeksikään. Kentälle ripoteltuja bonareita voi toki yrittää metsästää, jotta saisi avattua kaikki videot ynnä muut, koko lailla tylsät palkinnot.

Loppujen lopuksi Kaspianin lisenssiseikkailulle on yllättävän vaikeaa keksiä sopivaa ja mahdollisimman kuvaavaa pistemäärää, joka olisi oikeasti peliä kohtaan oikeudenmukainen. Kyynisempi arvostelija suhtautuisi peliin silkalla olankohautuksella, antaen sille kylmästi 55 pistettä. Olen kuitenkin pelannut lukuisia huomattavasti huonompia pelejä, mikä estää minua sortumasta moiseen. Toisaalta 70 pistettä kuulostaa aivan liian paljolta, kun asettaa vaakakuppiin pelin hyvät ja huonot puolet. Oli arvosana mikä tahansa, en suosittele peliä laadukkaita julkaisuja arvostaville. Fanienkin kannattanee malttaa mielensä ja tarkkailla muutaman kuukauden päästä alelaareja, jonne tämäkin peli todennäköisesti varsin pian tiensä löytää.