Vaikka teinivuosinani kahlasin satoja sivuja Naruton ninjaseikkailuja, jännitin Edin ja Alin alkemiakokeiluja sekä lintsasin lukion ruotsintunnilta katsoakseni Ichigon uusimman taistelun kuolemanjumalana, Dragon Ballia en ikinä jaksanut muutamia satunnaisjaksoja enempää. Siispä hyppäsin Xenoverse 2:n maailmaan lähes ummikkona, toivoen saavani pikakertauksen sarjan saloista. Tuntikausia myöhemmin kokemukseni pelin parissa voisi tiivistää kysymykseen “tä?”




Dragon Ball, tuo animesarjoista kenties tunnetuin, kertoo ihmisistä ja alieneista, jotka lyövät toisiaan tosi kovaa. Kun tosi kovaa lyöminen ei riitä, lyödään tosi tosi kovaa, ja jos sekään ei tuota tulosta, ähistään ja puhistaan, kunnes koko keho muuttaa väriään, jonka jälkeen lyödään entistäkin kovempaa. Sekoitetaan soppaa parilla tunnetulla meemillä, ja tavallisen tallaajan ymmärrys Dragon Ballista on valmis. Areenatappelupeli Xenoverse 2 ei suoranaisesti avartanut kaltaiseni taviksen ymmärrystä: peli esittelee kirjaimellisesti kymmeniä hahmoja ensi sekuntiensa aikana, ja heittää pelaajan keskelle vaihtoehtoisia tapahtumia historiasta. Syventymistä universumiin ei ehdi syntyä, kun kiire on kova ja kaikki läväytetään naamalle kertaheitolla. Mitä tapahtuu, kukas tämä janari on ja mitä minun oikein pitäisi tehdä?

Vaikka tarinan kärryiltä tippuu jo ensi hetkistä lähtien, kupletin juoni avautuu edes jonkin verran. Luotuaan omanlaisensa pelihahmon, pelaaja heitetään Contoniin, varsin mittavaan hubiin, josta löytyy yhtä sun toista ajantappajaa haasteista tarinatehtäviin. Hubissa kimittävä, metrin mittainen alieni kertoo minulle, että minussa olisi lupausta aikapoliisiksi, kunhan todistan osaamiseni. Dragon Ballin universumissa aikapoliisit vartioivat, ettei ajan kanssa pelleillä, eikä menneitä tapahtumia muutella. Tarina alkaa avautua, kun aikapoliisinalkua on juoksutettu aikansa: ilkeät velhot tulevaisuudesta yrittävät muuttaa menneitä tapahtumia, imeäkseen energiaa menneisyydestä. Tai jotain sinne päin. Höhlä tarina on käytännössä vain tekosyy, jonka varjolla pelaajaa saadaan juoksutettua tunnetuimpien Dragon Ball -tappeluiden läpi. On aika laittaa teknolasit päähän ja pyrhältää läpi aika-avaruusjatkumon, maailmanhistoria kaipaa turvaajaansa.


Hetkessä kyhätty tarina on ulosanniltaan puhdasta animea; tyylisuuntauksiltaan kärjistettyä ja häpeilemättömän suoraviivaista. Dramaattiset hetket ovat dramaattisinta saippuaoopperaa, huumori sitä suorinta slapstickiä ja taistelut eeppisimpiä turpamättöjä maan päällä. Heikko kehyskertomus toimii kuitenkin siinä mielessä, että se antaa hyvän tekosyyn tunkea kymmeniä ja taas kymmeniä taistelukohtauksia ruudulle. Ikävä kyllä taistelut ovatkin aikalailla kaikki, mikä pelissä jaksaa viehättää.



Xenoverse 2 on täynnä kaikenlaista tehtävää. Löytyy haasteita, yksin- tai moninpelattavia tehtäviä, käsittämätön läjä ostettavia tavaroita sekä muuta tauhkaa, perinteisiä tappelumoodeja sekä kampanja. Tämän kaiken lisäksi pelaajahahmo luodaan itse, jolloin kaiken keskellä on oman aikasoturin kasvattaminen, kokemustaso kerrallaan. Xenoverse 2 luottaa määrään laadun sijaan: eri haasteet ja sivupolut alkoivat nopeasti tuntua puulta, erityisesti kaltaiselleni pelaajalle, jolle monet maailman hahmoista ovat tyystin tuntemattomia. Haluanko todella käydä vääntämässä viisi haastetta, että voisin toimia afropäisen, rintakarvojaan esittelevän Herculeksen henkivartijana?


Hahmon rakentamisesta on sentään otettu kaikki irti. Vaihtoehtoisia rotuja, sukupuolia, neniä ja leukaperiä valikoimalla aikapoliisistaan saa juuri omanlaisensa. Ulkoisten ominaisuuksien lisäksi hahmoa kasvatetaan roolipelien tapaan tasojen noustessa ja pollarin erikoiskykyjä voi vaihdella tilanteen mukaan. Miellyttävästi erilaisten erikoisiskujen litania on niin mittava, että pelin edetessä avautuvat iskut tukevat jokaista taistelutyyliä maan päällä. Oletko nopea vai hidas, lihaskasa vai hintelä, kaukotaistelija vai turpaanmättäjä? Taktikoitko status-efekteillä ja nopeilla väistöillä, vai luotatko puhtaaseen tulivoimaan? Valinnanvaraa löytyy joka suuntaan. Vaikka alkupuolella selviää pitkälle jo pelkillä perusiskuilla, erikoisiskujen ja väistöjen tärkeys kasvaa huomattavasti tarinan edetessä; tästä huolimatta Xenoverse 2 ei missään vaiheessa vaadi yli-inhimillisiä refleksejä, vaan enemmänkin tilannetajua ja nokkelia combotuksia.



Taisteluiden ulkopuolella Xenoverse 2:n maailma tuntuu harmillisen staattiselta, sekä huolimattomasti suunnitellulta. Kaikkialta löytyy pieniä ärsytyksiä, jotka eivät kenties yksinään olisi valituksen arvoisia, mutta puroista syntyy jokia. Pelimoottoria ei esimerkiksi ole oikein suunniteltu kuin näyttäviin turpajuhliin, jolloin vaihtoehtoiset ajanviettotavat - kuten alueiden tutkiminen materiaalien toivossa - ovat kankeaa ja turhauttavaa pakkopullaa niin ohjauksen kuin sisällönkin puolesta. MMO-pelejä muistuttavassa hubissa välimatkat taas käyvät usein väsyttävän pitkiksi, eikä kanssaeläjistä saa monesti mitään mielekästä irti.


Suurempia teknisiä kömmähdyksiä ei matkalla tullut vastaan, mutta vauhdikkaimmissa taisteluissa pelikamera tuntui hapuilevan useammankin kerran. Ylitsepääsemättömiä kameraongelmat eivät ole, mutta ajoittaisiin harhaiskuihin kannattaa henkisesti valmistautua. Lisäksi on mainittava, että kun kamera onnistuu osoittamaan oikeaan suuntaan, näkymät ovat loistavia. Xenoverse 2 onnistuu tuomaan Dragon Ballin visuaalisen ilmeen peliruudulle erinomaisesti, ja muutamia efektirikkaimpia erikoisiskuja lukuunottamatta meno pysyy selkeänä vauhdikkaammissakin mätöissä.

Dragon Ball Xenoverse 2 on kaikin puolin pätevä peli sarjan faneille. Edellisen lauseen koruttomuus kuitenkin kuvastaa omaa, kylmäksi jäänyttä oloani pelin parissa; Dragon Ballia seuraamattomien ei kannata olettaa Xenoversen totuttavan heitä sarjan saloihin, vaikka aikamatkailu esitteleekin kevyen DB-historiikin. Tapahtumista tietoiset taas pääsevät kokemaan sarjasta tutut tilanteet omanlaisensa sankarin nahoissa, yksi nyrkinisku ja KI-räjähdys kerrallaan.