Styx-pelit sijoittuvat Of Orcs and Men -roolipelin maailmaan, enkä ole aikaisempia osia pelannut, mutta eipä peli sitä oikeastaan vaatinutkaan. Shards of Darkness pyrkii edellisten pelien tavoin kääntämään perinteisen fantasiamaailman päälaelleen. Kun yleensä geneerisessä Tolkien-henkisessä fantasiassa ihmiset, haltiat, kääpiöt ja muut laupeuden olennot ovat örkkien ja peikkojen saalistuksen kohteena, onkin tilanne Styxin maailmassa toinen: kaikenlaisia vihernahkaisia otuksia jahdataan ja hävitetään mielivaltaisesti.




Styx on tuon maailman mestarivaras ja hänen roolissaan pelaajan tulee hiippailla, salamurhata ja ryöstellä tiensä eteenpäin. Pelin juoni on varsin suoraviivainen ja paikoitellen melko merkityksetön, mutta tarjoaa kuitenkin hiukan lihaa toiminnan ja hiippailun ympärille. Kuten muutkin hiippailupelit, myös Shards of Darkness tarjoaa paljon erilaisia lähestymistapoja, joilla metkuilla tiensä eteenpäin.

Pelissä on myös mahdollista yrittää hiippailla yhdessä kaverin kanssa, mutta ainakin vielä julkaisun aikoihin peliseuraa oli varsin niukasti tarjolla. Kahdestaan tehtävät ovat varmaan osittain helpompia, mutta taas toisaalta kiinnijäämisen mahdollisuus on korkeampi.




Shards of Darknessin vahvin puoli on hiotussa pelattavuudessa ja napakoissa kontrolleissa. Styx hyppii ja sujahtelee piiloon tarkasti, eikä pelaaja juurikaan joudu kokemaan kuolemia, jotka eivät olisi olleet hänen omaa syytään. Lähestymistapoja edetä on myös aidosti paljon. Tutkittavat ympäristöt ovat jokseenkin suuria ja niissä voi edetä joko lattiatasolla vartijoita väijyen tai kattojen päällä painovoimaa uhmaten. Styx pystyy myös loihtimaan itsestään kopion, joka voi auttaa hämäämään vartijoita. Mestarivaras pystyy muuttumaan myös hetkellisesti tyystin näkymättömäksi.

Hiippailupeleissä keskeistä on tekoäly. Vartijoiden tulee olla sopivan valppaita, mutta kuitenkaan he eivät saa olla epäreilun tarkkaavaisia. Shard of Darknessissa tästä jäi hiukan ristiriitainen maku. Toisaalta vartijat tuntuivat olevan sopivan ammattitaitoisia, mutta taas hetkittäin aivan eri kerroksessa seisoskellut soturi saattoi äkätä Styxin. Tällaiset epäreiluudet kiristivät ajoittain hermoja ihan kunnolla.


Pelin ympäristöt vaihtelevat kiitettävästi. Styx pääsee tutkimaan esimerkiksi kaupunkeja, satamia, luolia ja lentäviä aluksia. Jokainen alue tuntui mielenkiintoiselta ja tutkimisen arvoiselta. Korkeuserot toimivat hyvin ja helpoiten peli eteneekin turvallisesti kattolaattojen lomassa erilaisiin ulokkeisiin ja listoihin tarttuen. Tämä on saatu hienosti toteutettua ilman, että koko pelin miljöö näyttäisi hullun arkkitehdin suunnittelemalta.



Toiminnaltaan ja pelattavuudeltaan Styx: Shards of Darkness on varsin kiitettävä. Se, mikä kuitenkin osoittautui pettymykseksi oli pelin maailma ja Styx-peikko itse. Lähtökohtaisesti ajatus kliseitä rikkovasta fantasiapelistä tuntui kutkuttavalta, mutta käytännössä idea ei ollutkaan ihan niin toimiva. Kaikki rodut ja pelin maailma ovat alleviivatun kliseisiä, mutta silti milloinkaan näitä kliseitä ei rikota. Se, että pelissä pelataan itse perinteisellä peikolla perinteisessä fantasiamaailmassa perinteisiä muita olentoja vastaan, ei tarjoa mitään uutta. Peikot tai örkit eivät ole yhtään aikaisempaa pidettävämpiä tai edes millään lailla mielenkiintoisia.


Shards of Darknessin protagonistina toimiva Styx on sanavalmis virnuilija. Peli luottaakin paljon hänen räväkkään persoonaansa ja nokkeliin heittoihinsa. Tämä olisi kerrassaa loistavaa, ellei tuo hahmo olisi niin kovin mielenkiinnoton. Styxin huumori on verrattavissa parhaisiin koululaisvitseihin ja pahimmillaan heitot rikkovat neljättä seinää peikon puhuessa suoraan pelaajalle. Styx viittaa myös kaikenlaisiin populaarikulttuurin ilmiöihin ja oman pelinsä mekaniikkaan. Tämä yhdistettynä pelin jo valmiiksi mielenkiinnottomaan maailmaan vain pahentaa merkityksettömyydenn tunnetta.

Oman muistomerkkinsä pelimaailmaan rasittavuuksien listalle ansaitsee kuoleminen Shards of Darknessissa. Välittömästi kuolon kopattua pelaajan Styx ilmestyy ruudun eteen ja heittää jonkin hassunhauskan vitsin. Tämä yhdistettynä paikoitellen melko vaativaan pelikokemukseen opetti minut henkilökohtaisesti vihaamaan Styxiä koko mustasta sydämestäni. Tämä on tietenkin hyvin harmillista pelissä, joka näin vahvasti luottaa omaan päähenkilöönsä.




Hiippailupelinä Shards of Darkness toimii hyvin. Toiminta on sujuvaa ja peli tottelee kiltisti pelaajaa. Visuaaliselta puolelta tarkasteltuna peli ei myöskään näytä hassummalta. Oma opiskelukäyttöön suunnattu läppärini pyöritti peliä melkolailla ilman vaikeuksia. Kuitenkin jos kokemuksesta haluaa saada kaiken irti, suosittelen peliohjaimen hankkimista.

Suurimmaksi synniksi Styxin seikkailussa muodostuu Styx itse. Paremmalla suunnittelulla, dialogilla ja käsikirjoituksella olisi keskinkertaisesta kokemuksesta voinut saada paljon mielenkiintoisemman elämyksen. Tällaisenaan pelikokemus jää kaikkien muiden keskinkertaisten fantasiakokemusten kirjavaan ja surullisenkuuluisaan joukkoon.

Käytetty kokoonpano
Intel(R) Core(TM) i5-4200U CPU
RAM 8,00Gt
NVIDIA GeForce 840M