Kautta Odinin, taas yksi näitä. Too Human on ikuisuusprojekti, joka on nyt saatu vihdoinkin julkaistua. Lähes kymmenen vuoden mittainen taival konsolipelaajien ruuduille alkoi Playstationilla, siirtyi sitten Gamecubelle, jolle pelin tekijä Silicon Knights teki vakuuttavan Eternal Darkness -pelin ja päätyi lopulta Microsoftille ja Xbox 360:lle. Loppuvaihetta väritti vielä kiista Epic Gamesin kanssa Unreal-pelimoottorista, joten Silikoniritarit päättivät tehdä omansa. Kuluneina vuosina on ollut liikaakin aikaa hehkuttaa ja vatvoa peliä, joten monien odotukset olivat korkealla.

Pelin juoni on se tavallinen tarina muinaisista norjalaisista jumalista, jotka ovatkin kyberneettisesti paranneltuja olentoja puolustamassa ihmisiä koneiden ylivallalta ja maailmanvalloitukselta. Robotit lahtaavat ihmisiä tullakseen enemmän heidän kaltaisikseen ja jumalolennot taas parantelevat itseään tullen siinä samalla itse enemmän koneiksi. Pelaaja on yksi näistä Aesiriksi kutsutuista, Baldur, joka on jalo heikompien puolustaja, jossain määrin vastarannan kiiski ja yhä tuskissaan vaimonsa menetyksen jäljiltä. Lisänsä soppaan tuo muita jumalia vastaan kääntynyt Loki ja kohtalottarien asuttama Cyberspace-ulottuvuus, jolla on vaikutusta oikeisiin tapahtumiin.

Ensimmäisen pelisession (5 tuntia putkeen) tunnelma on jostain Diablon, Halon ja Mass Effectin välimaastosta. Jälkimmäinen tulee lähinnä mieleen pelimoottorin ja päähenkilön ulkoasusta. Yksi Halon pienistä, mutta peli-intoa kasvattavista yksityiskohdista on se, että kesken menon rivisoturit saattavat kavahtaa Chiefiä ja suhtautuvat tähän aina pelonsekaisella kunnioituksella. Samaa tunnelmaa on lainattu myös Too Humaniin. Pelilajillisesti voidaan taas kiistellä siitä, missä menee toimintaroolipelin ja toimintaseikkailun raja. Yhä useammassa roolipelissä mätkitään reaaliajassa ja lähes kaikissa toimintapeleissä on joitain RPG-elementtejä. Too Human painottuu ainakin tässä suunnitellun trilogian ensimmäisessä osassa vahvasti enemmän toiminnan, käytännössä hack'n'slashin puolelle.



Roolipelin elementit ovat vahvasti pelissä mukana, mutta roolipeliltä se ei missään vaiheessa tunnu, sillä koko juonen olisi voinut kirjoittaa kahdelle A4:lle, eikä pitkiä keskusteluita muiden hahmojen kanssa ole. Juoni ei ole kuitenkaan huono, varsinkin loppupuolella on kivoja mutkia, mutta 'oikean' keskivertoroolipelin kässärissä lienee tuhansia sivuja. RPG-puoli keskittyykin hahmon ja sen varusteiden kehittämiseen. Baldurin olemus aloitetaan luokan valinnasta viiden vaihtoehdon joukosta. Metallirojua tehokkaimmin mättää Berserker, eniten iskuja kestää Defender, vähän kaikkea kaikesta on Champion ja niin edelleen. Luokan valinnalla on merkitystä lähinnä joissakin pomotaisteluissa, sillä vaikka olisikin valinnut tietyn luokan, voi sitä kehittää myös muihin suuntiin pelin kykypuun kautta. Lisäksi osa achievementeista on sidottu tiettyihin luokkiin, joten niitä metsästäville on tiedossa useampi pelikierros.

Sen sijaan alkupuolella tehtävää päätöstä siitä, valitseeko hahmolleen ihmis- vai kybernetiikkasuuntauksen, ei voi pelin kuluessa muuttaa. Tällä on vaikutusta siihen, mitä aseita ja varusteita voi hankkia, sekä millainen tavallista tehokkaampi Ruiner-hyökkäys hahmolla on. Kybernetiikkasankareilla se vaihtelee aseen mukaan ja lisäksi teknisesti tehostetut muskelit jaksavat kantaa astetta raskaampaa kalustoa. Pelaajalla on käytettävissä aina kaksi asetta - miekka, kirves tai keihäs lähitaisteluun ja pistoolit, kivääri tai isompi tykki kauempaa lasautteluun. Tuliaseisiin liittyykin suurin valitukseni aihe - ne tähtäilevät huomattavasti enemmän seinille kuin siihen isompaa viholliseen, jonka haluaisin hengiltä. Kamerakaan ei anna aihetta juhlia, mutta sen kanssa oppii elämään - randomtähtäily on todella syvältä.

Aseita, varusteita, rahaa ja riimuja tippuu vihollisilta ja ympäristön hajoavista osasista niin (niin!) paljon, että varsinkin pelin alkupuolella pitää jokaisen pikkukahakankin jälkeen tarkistaa inventaariosta, olisiko jotain tämänhetkistä parempaa sattunut mukaan. Yleensä niin onkin, ja valikossa pitää rampata liiankin kanssa. Onneksi inventaario on toteutettu riittävän selkeästi, vaikka usein joutuukin käymään kaikki osaset läpi, ennen kuin haluamansa löytää. Puolenvälin jälkeen tahti höllääntyy, kun tarvitsee enää tarkkailla tasoaan vastaavia varusteita. Inventaarion saa myös automaattisesti hukkaamaan heikommat kamat, joten liian täyteen se ei koskaan tule.



Baldur on siis käytännössä jumala. Mikäpä on sitten se asia, joka erottaa jumalan kuolevaisesta? Nimenomaan. Moniakin pelejä nykyään haukutaan liian helpoiksi, mutta miltä kuulostaa se, että käytännössä Too Humanissa ei voi kuolla ollenkaan? Jos energia loppuu, saapuu taivaasta Valkyrie-teknoenkeli suloisen klarinetin säestämänä nostamaan hepun mukaansa ja hetken päästä sitä ollaankin taas taistelun tuoksinnassa. Jokaisesta hengenheitosta peli rokottaa pelaajan varusteiden ja aseiden kuntoa, mutta läpipeluuni aikana tämä ei tullut kertaakaan käytännössä haittana vastaan - ja kuolin pelaamisen aikana yli sata kertaa (siitäkin saa achievementin!).

Miksi sitten kuolin niin monta kertaa? Selitys on se, että tässä on Too Humanin pelitekniikka: Katso lyhyt juonipätkä, tapa 10 pikkurobottia, kerää kamat, tsekkaa inventaario, tapa 20 pikkurobottia ja 1 iso, kerää kamat, tsekkaa inventaario, tapa 40 pikkurobottia ja 3 isoa, kerää kamat, tsekkaa inventaario ja niin edelleen, kunnes tulee kyseisen jakson pomovastus. Turhauttavaa? Ei välttämättä, kyseessä on yksi parhaista pelaamistani hack'n'slasheista ja vaikka erilaisia vihollisia on rajattu määrä, pitää niitä tarkkailla, sillä monelle on tietyt taktiikat, joilla pärjää paremmin. Erityisesti mielihyvää tuotti isompien robottien lahtaus sen niskan päällä tasapainottelun jälkeen. Itseään toistavaa? Kyllä, kyllä ja kyllä. Pelin aikana tapoin tilaston mukaan lähes 3700 vihollista, eikä se edes riittänyt achievementiin (10 000).

Ihan järkevänä ratkaisuna kaiken tämän metallirouskeen keskellä Silicon Knights on päättänyt säästää pelaajan peukaloita ja ohjaimen nappeja. Taistelu suoritetaan padin oikeaa tikkua heiluttelemalla, lyhyillä tökkäyksillä saa aikaiseksi erilaisia liikkeitä kuin pidemmillä painalluksilla. Nappulat onkin sitten varattu enimmäkseen erikoishyökkäyksille.

Yksinpelissä Too Human epäonnistuu täysin siinä, millä moni muu peli luo immersiota. Baldur on suoran toiminnan jumala, joka saa tehtäviinsä aina mukaan pienen joukon sotilaita tai muita jumalia. Niiden 'apu' on kuitenkin samaa luokkaa, kuin jos heittelisi sarvikuonoa räkäpalloilla. Rivisotilaat ehkä vielä ymmärtääkin hernepyssyineen, mutta kun Thor vasaroineenkin vain pyörittelee peukaloitaan pirulaismassan vyöryessä päälle, ei voi kuin huokaista ja jatkaa mättöä. Tunnelmallisena yksityiskohtana Valkyrie noutaa tantereelta muitakin kuin päähenkilöä, mutta vielä enempi takarivissä tapahtuva valoilmiö vetoaisi tunteisiin, jos taistelun voitto olisikin hiuskarvan varassa ja sitäkin Valhallassa vierailevaa jumalaa olisi juuri silloin tarvittu. Nyt kehenkään muuhun kuin Balduriin ei synny edes pientä tunnesidettä. Co-oppina teknologiatonttujen ja moottoriörkkien lahtaus on astetta sankarillisempaa.



Pelissä tehtäviä on käytännössä neljä, joista jokainen kestää 2-4 tuntia, ennenkuin juonikuviot pääsevät taas etenemään. Oma sessioni kesti 14 tuntia, mutta siitä voi varmaankin karsia tehopelaajilta ainakin 3, sillä loppu oli turhauttavampi ja pidempi kuin sen olisi tarvinnut olla - omasta syystäni. Loppupään pomoon sovellettava strategia ei soveltunut lainkaan hahmolleni, vaan taistelu venyi tarpeettoman pitkään. Yritin itsepintaisesti veistää pesusienellä puunrungosta kanoottia, enkä keskittynyt etsimään oikeaa strategiaa. Osa syy oli myös ns. pyörällä hulluilussa, mihin sorrun aina roolipelielementtejä sisältävien pelien kanssa. Olisi siis pitänyt nostaa hahmon tasoa huomattavasti ylemmäs ennen viimeiselle retkelle lähtöä. Nettivideoissa olen nähnyt pelaajia loppuvastusta vastassa tason 30-50 hahmoilla, itselläni se oli 26.

Silicon Knights on onnistunut työstämään varsin kohtuullisen pelimoottorin omin voimin. Paikoin maisemasto ja otukset ovat hyvinkin vaikuttavia, mutta paikoin taas ne voisivat olla mistä tahansa muusta räiskintä- tai seikkailupelistä. Norjan jumalat -teemaa hyödynnetään aivan liian mielikuvituksettomasti ympäristöissä. Muutenkin Too Humanista hohkaavat hukatut mahdollisuudet. Toivon tosissani, että peli saa ne luvatut jatko-osat ja sen puutteisiin puututaan, sillä silloin voi käsissä olla oikein todella hyvä peli. Todella hyvää siinä on tällä hetkellä vain musiikit, muu on vain ihan hyvää tai heikkoa. Erikoismaininta ärsyttävyydestä vielä tässä vaiheessa taustajoukkojen mukahauskoille one-linereille, joita toistellaan pelin aikana satoja kertoja.

Lähes koko pelaamisen ajan selkäpiissäni hehkui tunne siitä, että tästä ei kuuluisi pitää näin paljon. Se iski jo oikeastaan ensimmäisen peli-illan jälkeen, kun olin tahkonnut Baldurin haarniskassa pelin alkukolmanneksen. Suoraviivaisuudesta ja ajoittaisesta tylsyydestä huolimatta koukku syntyy, kun aivo toistelee itselleen, että tuleeko kohta uusia vastuksia, miten juoni etenee, minkä näköisiä varusteita saan seuraavaksi, joko tasoni nousee? Kyseiset koukut varmaan monet tunnistavat muistakin RPG- ja hack'n'slash -peleistä. Vaikka ette olisi ennen tästä pelillajista innostuneetkaan, älkää tuomitko Too Humania Xbox Livestä löytyvän demon perusteella. Paatuneille Diablonisteille siitä taas on lähinnä vain välipalaksi.