Vaikka olen roolipelien ystävä, on Dragon Quest jäänyt kokonaan kokematta, ehkä siksi, ettei Akira Toriyaman tyyli ole koskaan ollut omaan makuuni. On kuitenkin aina mukavaa päästä paikkaamaan pelisivistysaukkojaan, ja siksi Dragon Quest VIII:n 3DS-version saapuminen arvosteltavaksi ilahdutti. Lopulta kuitenkin tuntui, että fani olisi saanut tästä enemmän irti, sillä vaikka ihan kelpo roolipeli kyseessä on edelleenkin, on se erottunut paremmin edukseen reilu kymmenen vuotta sitten kuin nykypelien joukossa.



Alun perin PS2:lle ilmestynyttä peliä on päivitetty monilta osin. Mukana on niin uusia vihollisia kuin sankareitakin, uutta tarinaa koettavaksi ja jopa vaihtoehtoinen loppu. Lisäsisältöä tarjotaan myös esimerkiksi uuden valokuvaushaasteen muodossa, jossa tarkoituksena on etsiä ja kuvata listattuja esineitä, olentoja ja paikkoja. Nykypelaajalle erityisen tärkeä uudistus on pikatallennustoiminto. Aiemmin pelin pystyi tallentamaan ainoastaan harvakseltaan sijoitetuissa temppeleissä, nyt missä tahansa. Tämä on käsikonsolilla pelatessa oleellista, sillä pelisessiot saattavat olla lyhyitä tai päättyä yllättäen.

Erikoiselta kuitenkin tuntuu se, ettei peli ole kokenut merkittävää kasvojenkohotusta, sillä grafiikoita ei tähän versioon ole juuri paranneltu. Mielenkiintoista on myös se, että alustastaan huolimatta pelistä ei löydy 3D:tä kuin tietyissä menuvalikoissa. Sen sijaan ääniin on panostettu enemmänkin, ja uudistettu versio sisältää ääninäyteltyä puhetta paljon aiempaa reippaammin. Tämän vuoksi myös esimerkiksi Jessican ääninäyttelijä on vaihtunut kokonaan, sillä aiempi näyttelijä ei enää ole ollut saatavilla.



Melko perinteisen roolipelitarinan pahiksena toimii hovinarri Dhoulmagus, joka on varastanut maagisen esineen ja tämän avulla kironnut kuninkaan sammakkomaiseksi hirviöksi ja prinsessan hevoseksi. Samalla koko kuninkaanlinna on joutunut piikkiköynnösten valtaamaksi ja sen asukit vaipuneet ikiuneen. Ainoastaan tarinamme sankari on säästynyt kiroukselta, ja lähtenyt kuninkaan seurassa narrivelhon perään. Mukaan on saatu myös matkalta tavattu tapansa parantanut entinen rikollinen, Yangus.

Mihin tahansa Dhoulmagus kulkeekin, jättää tämä taaksensa tuskaa ja kuolemaa. Ryhmämme tuntuu kuitenkin olevan aina askeleen jäljessä, ja joutuu siten kiertämään velhon perässä maailman ääriin. Seurueeseen liittyy matkan varrelta muitakin kostoa vaativia uhreja, kuten läheisiään narrin käden kautta menettäneet maagi ja temppeliritari.

Vaikka tarina ei sinänsä erotu massasta eivätkä hahmot ole erityisen syvällisiä, on kerronta silti usein mukavan elävää. Osin tämä johtuu siitä, että iso osa dialogista on ääninäyteltyä, osin onnistuneesta huumorista. Päähahmo tosin jää näiden persoonallisuuksien ulkopuolelle, sillä hahmo ei ole monien muiden roolipelien tapaan joko pelaajan muokattavissa tai vahvasti skriptattu, ja jää siten pääosin mykäksi tyhjäksi kuoreksi, johon voi olla vaikea eläytyä.



Vaikka Dragon Quest VIII:n 3DS-versio sisältääkin pieniä uudistuksia ja tuunauksia, pelin juuret 2000-luvun alkuvuosilta näkyvät selkeästi. Suuri osa peliajasta menee juostessa pelimaailmaa edestakaisin, eikä aina hyvässä mielessä. Peli kun ei aina ohjeista tarpeeksi hyvin, miten tarinan saisi etenemään. Joskus yksityiskohtaiset neuvot annetaan vain kerran, ja hajamielinen pelaaja jää ihmettelemään, mihin suuntaan se kyläläinen nyt tämän mökin kohdalta käskikään kulkemaan. Niinpä sitä sitten juostaan paikasta toiseen etsien niitä oikeita keinoja kuljettaa tarinaa eteenpäin.

Taistelumoottori on myös retrohenkinen, mutta kivalla tavalla. Vuoropohjaisessa mittelyssä kunkin hahmon käskyt annetaan kierroksen alussa, jonka jälkeen sekä oma ryhmä että hirviöt toimivat kukin ajallaan. Jokaisella pelaajan hahmolla on omat erikoiskykynsä, joiden hyödyntäminen on usein avain voittoon haastavammissa taisteluissa. Oman erikoisosaamisensa ohella hahmoilla on myös omat asevalikoimansa, joiden kykyihin voi sijoitella pisteitä tasojen karttuessa. Aseilla on omat erikoisuutensa: jotkut osuvat kerralla useampaan viholliseen, toiset taas iskevät lujaa tai tuottavat enemmän kriittisiä osumia.

Monien vanhempien roolipelien tavoin myös Dragon Quest VIII:ssa pärjääminen vaatii kärsivällisyyttä ja grindausta. Mitenkään työkseen peliä ei tarvitse pelata, mutta nopeasti etenemällä ja taisteluja karttamalla on pian ongelmissa. Näinä hetkinä on pakko todeta, että onnistuminen vaatii ensin pientä pakittamista ja lisää kokemustasoja, ja niitä hankitaan puhtaasti taistelemalla.

Tämä on erityisen totta siksi, että hahmon kuolema on Dragon Questissa tavallista ikävämpi juttu. Kunhan koko ryhmä ei kuole samaan aikaan, peli ei toki pääty, mutta hahmojen herättäminen henkiin vaatii usein pitkää matkaa lähimpään temppeliin. Niinpä jokainen kuolema on merkittävä takaisku, jota oppii nopeasti karttamaan, vaikka sitten grindaamalla vähän enemmän.



Huumori on aina ollut suuressa osassa Dragon Quest -peleissä, ja näin on myös VIII:n tapauksessa – joskin välillä pelin tappioksi. Hyvään huumoriin kuuluvat esimerkiksi pelin viholliset, jotka ovat todella mielikuvituksellisia. Monen suunnittelufilosofiana tuntuvat olevan hurmaavan hölmöt sanaleikit. Hirviöillä on myös paljon persoonallisuutta ja esimerkiksi kissahirviön vuoro voi hyökkäyksen sijaan kuluakin siihen, että elukka päättää pestä naamansa.

Alkupeli kulutetaan miesporukassa, mutta myöhemmin tiimiin liittyy myös esimerkiksi pääpahikselle kostoa hautova Jessica. Kun miesten erikoistaidot ovat “rohkeus”, “ihmisyys” ja “karisma”, nostaa naispuolinen hahmo “seksuaalista vetovoimaansa”. Tämän kohotessa jäävät monsterit välillä ihailemaan Jessican kehoa ja unohtavat hyökätä. Hahmo heiluttaa ruoskaa ja myös vaatetus muuttuu uusien varusteiden myötä paljastavammaksi tai vihjailevaksi.

Vielä pidemmälle mennään Jessican “puff-puff” -nimisessä taidossa, mikä terminä tarkoittaa rintojen hieromista toisen kasvoihin. Sitä, tapahtuuko pelissä oikeasti näin, ei voi varmaksi sanoa, sillä kuva siirtyy hetkeksi muualle, kun Jessica aloittaa rintojensa pitelyn ja heiluttelun. Lopputuloksena – jos homma onnistuu – on hyvin leveästi virnuileva vastus, joka ei hetkeen muista hyökätä. Voisi väittää kyseessä olevan vain viatonta kieli poskessa heitettyä huumoria, mutta tämä on juuri sellaista mautonta ja seksististä typeryyttä, jota en peleihini kaipaa.