Mitä saadaan, kun yhdistetään ritarit, viikingit ja samurait? Tuhatvuotinen brutaali sota, ainakin jos For Honorin lorea on uskominen. Historiallisesti reippaasti vapauksia ottava peli kertoo vaihtoehtoisesta menneisyydestä, jossa kolme kovinta soturijoukkoa päätyivät tekemisiin toistensa kanssa, ja mitäpä muutakaan tästä seurasi kuin miekkojen kalistelua. Voisi sitä toki huonompiakin tekosyitä kiinnostavan moninpelin taustalla olla.




For Honor on lähes puhdas moninpeli siitä huolimatta, että se sisältää kokonaisen yksinpelikampanjan. Vaikka kokonaisuus on selkeästi mittavampi kuin pelkkä tutoriaali, sen päätarkoitus on antaa pelaajalle makua kustakin pelattavasta hahmosta ja kertoa tapahtumien taustoja. Yhdessä illassa läpäisty kampanja tuntuu kuitenkin tärkeältä, eikä vähiten siksi, että se lisää jokaiseen pelattavaan hahmoon persoonallisuutta.

Pakollista kampanjan kahlaaminen ei ole, mutta vähän perusteita tulee pelaajan osata ennen areenoille hyppäämistä. Portinvartijana toimiva koetaistelu on nimittäin lastenleikkiä kampanjan jälkeen, mutta kylmiltään ei niin vain onnistu. Yksinpelin läpikäyminen antaa myös hyvät resurssit lisähahmojen avaamiseen ja näiden kehittämiseen siinä missä suoraan syvään päähän hyppääjä aloittaa nollilta.




For Honorin ydin on sen kunnioitettavan monipuolinen taistelujärjestelmä. Peli tarjoaa 12 hahmoa pelattavaksi, neljä kultakin osapuolelta. Näistä kukin edustaa yhtä neljästä pääluokasta; mukana on helpoiten hallittava ja monipuolinen perustaistelija, raskaita iskuja jakeleva tankki, nopea ja taitava salamurhaaja sekä kauas ylettävä hybriditaistelija. Koska samaan luokkaankaan kuuluvat eri osapuolten hahmot eivät ole keskenään identtisiä, on pelaajalla 12 aidosti erilaista taistelijaa, joista kullakin on omat liikkeensä ja taitonsa, ja kunkin hahmon hallinnan oppiminen vie aikansa.

Hahmot saavat suoritetuista taisteluista ja tehdyistä tehtävistä kokemusta, nousevat tasoilla ja avaavat samalla uusia taitoja ja ulkoasuja. Kehitys on hahmokohtaista, joten täysin uuteen hahmoon vaihtaessaan aloittaa aina puhtaalta pöydältä. Hahmonkehityksessä on prestige-järjestelmä, mikä For Honorin kohdalla tarkoittaa sitä, että maksimitason 20 jälkeen kehitys nollautuu ja hahmo saa palkkioksi kunniapisteen. Pelkän maineen lisäksi pisteiden kertyessä avautuu kyseisen hahmon käyttöön parempia aseita ja haarniskoita, joten parhaita varusteita halajava joutuu grindaamaan hahmonsa tasojen läpi moneen kertaan. Pelattavaa siis riittää, jos peliin haluaa panostaa. Jo yhden hahmon honor-luokan nostaminen ja varustaminen ovat aikaa vievä prosessi, ja jos haluaa hallita useita hahmoja ja vaihdella tilanteen mukaan näiden välillä, on edessä pitkä taival.




Melkein kaikkia varusteita voi ostaa pelinsisäisellä valuutalla, teräksellä. Aseita ja haarniskoja saa palkintoina silloin tällöin taisteluistakin, mutta nopeammin niitä kerää ostamalla satunnaisia esineitä sisältäviä varustepaketteja. Terästä tienaa vähän koko ajan pelaamalla ja suorittamalla päivittäisiä tehtäviä, mutta koskaan sitä ei tunnu olevan tarpeeksi kaikkeen. Siten onkin taktikoitava, missä vaiheessa peliä esimerkiksi varustepaketteja kannattaa ostaa.

Ikävän hommasta tekee se, että terästä voi myös ostaa suoraan rahalla. Näin ollen voi rahaa syytämällä esimerkiksi avata saman tien hahmojensa kaikki lukitut taidot, ostaa näille isot kasat varusteita, päivittää niitä paremmiksi sekä maksaa premium-ajasta, jonka avulla etenee muutenkin nopeammin. Vaikka voittoa ei varsinaisesti voi ostaa, on taitava maksava pelaaja silti pelkkää taitavaa paremmassa asemassa, ja vieläpä sitä paremmassa, mitä enemmän maksaa. Tämä on toki tuttua free to play -puolelta, mutta erityisen tympeältä nämä jopa sadan euron hintaiset pelinsisäiset ostot tuntuvat For Honorin kaltaisessa täysihintaisessa, moninpeliin painottuvassa pelissä.




Taistelumekaniikkojen keskiössä ovat kolmesta suunnasta lyötävät iskut sekä niiden torjuminen, väistäminen ja vastaiskujen tekeminen. Yleensä tämä on melko yksinkertaista, sillä peli näyttää selkeästi mistä suunnasta seuraava isku on tulossa. Torjunta taas onnistuu liikuttamalla ohjaimen oikeaa tattia samaiseen suuntaan, joten usein reaktiokyky ja keskittyminen riittävät blokkaamisen onnistumiseen.

Näin yksinkertaista homma ei tietenkään aina ole, sillä pakkaa sekoittavat esimerkiksi tietyn hahmotyypin taito, joka piilottaa ennakkovaroitukset sekä toisten hahmojen raskaammat iskut, jotka vahingoittavat oikea-aikaisesta torjunnasta huolimatta. Hahmospesifeillä komboilla voi yllättää vastustajan, ja oikeaan aikaan ajoitettuja nopeita iskuja ei enää ehdi väistämään. Täysin kaaokseksi taistelu taas menee usein siinä kohtaa, kun saa useamman pelaajan kerralla kimppuunsa.


Hahmojen taistelutyylit ovat sen verran erilaisia, että samallakin hahmolla pelatessa joutuu turvautumaan eri taktiikkoihin vastustajasta riippuen. Toisinaan on parempi olla hyvin aggressiivinen, toisinaan taas on hyvä pysytellä puolustuskannalla ja koettaa iskeä sopivissa kohdissa takaisin. Joskus on parempi jättää oma taistelu kokonaan sikseen ja kiirehtiä sen sijaan herättämään pelikaveri takaisin henkiin.

Ärsyttävämpiä puolia mekaniikoissa on esimerkiksi turhan helpot tapot tyrkkäämällä vastustajia reunoilta rotkoihin, millä erityisesti bottivastustajia voi sopivissa paikoissa niittää jopa sekunneissa. Pelaajien kesken onkin sovittu jo useita “kunniasääntöjä”, joista yhtenä alas tönimiset on kielletty. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sitä edelleen ahkerasti harrastettaisi – ja miksipä ei, jos mekaniikka peliin on rakennettu.




For Honor tarjoaa kolme eri pelityyppiä, Deathmatchin, Duelin ja Dominionin, jotka ovat minimissään kahden pelaajan kaksintaistelua, maksimissaan kahdeksan pelaajan joukkuemittelöä. Kaikissa pelimuodoissa voi valita haluaako pelata ihmisiä vai botteja vastaan, ja jälkimmäisessä tapauksessa myös sen, haluaako omaan tiimiinsä ihmisapureita vai onko mieluummin itsekseen tekoälyn kanssa.

Deathmatch jakautuu edelleen kahteen alatyyppiin, joista toisessa on tarkoitus saada ensimmäisenä kaikki vastapuolen tyypit listittyä, kun taas toisessa yritetään kerätä pisteitä tappamalla vastapuolen kavereita mahdollisimman monta kertaa. Dominion, selkeästi vaihtoehdoista suosituin, on capture the flag -tyyppinen pelimuoto, jossa on tarkoitus pitää kentän kolmea aluetta oman joukkueen hallussa pisteitä keräten. Tässä tyypissä on mukana myös iso kasa yhdellä iskulla tapettavia NPC-sotilaita, jotka pitää häätää, jotta alueen saa vallattua. Näiden mukanaolo tekee pelaamisesta kaoottisempaa ja saa kentän näyttämään täydemmältä, muttei muuten lisää mitään erityisen olennaista.


Kolmas vaihtoehto on suunnattu taitopohjaisempaan taisteluun, sillä näissä kaksin- ja nelintaisteluissa jätetään hahmojen taidot ja hankitut varusteet rannalle, ja otetaan miehestä ja naisesta mittaa ilman apukeinoja. Samalla näissä ovat myös selkeimmin näkyvissä kirjoittamattomat kunniasäännöt, joiden rikkomista ei aina hyvällä katsota. Toisaalta myös kaikkia sääntöjä tietoisesti ja ilomielin rikkovat trollit kukkivat pelaajien joukossa iloisesti. Kun toisella puolella ärsyynnyttiin “epäkunniakkaista” pelaamistavoista ja toisella spämmittiin ironisia tervehdyksiä ja teabäggäiltiin keskeytettyjen voittoanimaatioiden avulla, muistin jälleen miksi yleensä pysyn kaukana nettipeleistä.



Pelasi sitten mitä pelityyppiä hyvänsä, tienaa jokaisesta matsista kokemuksen lisäksi resursseja Isoon Sotaan, jota kolme osapuolta käyvät For Honorin laajemmassa metapelissä. Nämä resurssit voi itse laittaa haluamalleen alueelle tai jättää jaettavaksi tasaisesti kaikille sotatantereille. Tietyin väliajoin karttaa päivitetään sen mukaan, miten hyvin eri joukkueet ovat pärjänneet. Useita päiviä kestäneen kauden jälkeen pelaajat saavat palkintoja oman tiiminsä pärjäämisen mukaan.


Tämä metapeli tuntuu täysin merkityksettömältä yksittäisen pelaajan näkökulmasta. Tiimi valitaan aivan pelin alussa tietämättä varsinaisesti mitä se tarkoittaa. Valinta ei vaikuta peliin muuten mitenkään – jokainen saa pelata millä hahmolla tahansa. Omien pelien vaikutus yhteiseen pottiin tuntuu mitättömältä, ja pärjäämiseen tuntuukin vaikuttavan enemmän se, kuinka moni on alussa valinnut saman tiimin kuin itse. Minkäänlaista mahdollisuutta vuorovaikutukseen ei osastojen sisällä tunnu olevan, joten strategiat resurssien asettamiseen ovat vähissä.



For Honorin heikoin linkki on tällä hetkellä moninpelin tekniset ongelmat. Matchmaking tuntuu toimivat vähemmän kuin optimaalisesti, sillä niissäkin pelimuodoissa, joissa aktiivisuus on erityisen suurta, ei tunnu saavan läheskään aina tasoistaan peliseuraa. Pelaajat myös jakautuvat tiimeihin usein harmillisen epätasaisesti, jolloin toinen puoli on selkeästi ylivoimaisempi.

Pelissä on käytössä hop on-hop off -mekaniikka, mikä tarkoittaa, että kun ihmisiä häipyy kesken pelin, tulee tilalle botteja, jotka voivat jälleen korvaantua uusilla ihmispelaajilla. Botit ovat usein huomattavasti helpommin kaadettavia kuin ihmiset, joten tämäkin vaikuttaa merkittävästi joukkueiden tasapainoon. Pelistä kesken tippuvia ihmisiä on myös hyvin paljon, joten etenkin kahdeksan pelaajan mittelöissä harvemmin pääsee pelaamaan koko otosta alusta loppuun täydellä miehityksellä. Tämän vuoksi uutta peliä etsivä päätyy useimmiten kesken olevaan peliin siitä pois jääneen tilalle, joskus vasta aivan matsin loppuhetkillä.


Tasapainon lisäksi ongelmia on jatkuvasti yhteyksissä. Usein peli tyssää virheilmoitukseen jo ennen alkamistaan, mutta vielä enemmän pätkiminen harmittaa silloin, kun hyvin mennyt peli jää kesken ja palkinnot saamatta. Tätä tapahtui jokaisessa pelisessiossani useita kertoja, joten mistään pienestä ongelmasta ei ole kyse.



For Honor kärsii tällä hetkellä monenlaisista ongelmista. Yhteyksien pätkimiset, tasapaino-ongelmat, rahalla vauhditettu eteneminen, asenteelliset pelaajat ja merkityksetön metapeli ympäröivät kuitenkin erinomaisen onnistunutta ydintä. Kun peli toimii, se toimii loistavasti. Taistelumekaniikat ovat syvällisiä ja haastavia, hahmot monipuolisia ja kiinnostavia, ja tämä kantaa For Honoria pitkälle ongelmista huolimatta.