Vaikka olen koko ikäni ollut herkkä hehkuttamaan monenmoista populaarikulttuurin ilmiötä, vanhemmiten sitä on oppinut ottamaan esimerkiksi pelitrailerit kriittisemmin silmin; hieman pessimistisesti ja suolan kera. Näin kävi myös Horizon Zero Dawnin ensimmäisen trailerin kanssa. Pidän kovasti uusista Tomb Raidereista ja HZD:n toiminta, robottidinosaurukset ja komea maailma kieltämättä houkuttelivat, mutten uskaltanut liikaa innostua. En ollut myöskään Guerrilla Gamesin Killzone-pelien ylin fani, vaikka tiedostinkin ne teknisesti pätevinä räimeinä, joilla oli paljon faneja. Nyt voin onneksi sanoa, että pelkoni olivat turhia - Horizon Zero Dawn on PS4:n parhaita yksinoikeuksia ja vaikka seuraava konsolisukupolvi ei olekaan enää/vielä ajankohtainen asia, sen voisi sanoa olevan toimintapelien evoluution seuraava porras.




Peli alkaa kun karvainen, viikinkimäinen kasvatti-isä-äijänköriläs kantaa pientä punapäistä tyttövauvaa läpi kasvien valtaaman, romahtaneen sivilisaation kohti heimorituaalia, vaikka kumpainenkaan heistä ei varsinaisesti heimon jäsen ole. Äidittömänä tyttö on vielä erityisen paheksuttu ja hyljeksitty ulkopuolinen, mutta yhden heimon vanhimman myötämielinen käytös vihjaa siihen suuntaan, että jotain erityistä vauvassa on. Vauvan nimeksi tulee Aloy, mikä viitannee sanaan alloy (seos) ja seokseksi hän periaatteessa muuttuukin, kun pelaaja pääsee ensi kertaa tyttöä kuusivuotiaana ohjastamaan ja lapsi eksyy muinaisen teknologiamaailman raunioihin. Sieltä hän nimittäin löytää Focus-vimpaimen ja Aloyn elämässä sekoittuvat luonnonkansojen perinteet sekä huipputeknologia.

Kun Aloy kuulee koetus-nimisestä heimorituaalista, jonka kautta voi päästä eroon ulkopuolisen statuksesta, alkaa armoton treeni, jossa muiden kammoamasta teknohärvelistä on etua. Sitten pääsemmekin nuoren neidon mukaan varsinaiseen peliin. Guerrilla Games on tehnyt hienon alkuratkaisun näyttämällä Aloyn taipaleen vauvasta asti. Hahmoon syntyy heti tunneside, kun hänet on tavallaan tuntenut pienestä pitäen, eikä kauniin punatukan harteilla ole Lara Croftin kaltaista seksisymbolin taakkaa. Eikä se ole läheskään ainoa asia, jossa Guerrilla Games on onnistunut.


Toinen on ainakin pelin maailma. Jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvaa aikaa hallitsevat robottieläimet, joita on hevosentapaisista kerrostalon korkuisiin dinosauruksiin, säyseistä verenhimoisiin. Muinaisista sivilisaation jäänteistä, eli nykyihmisten tulevaisuudesta puhutaan kirottuina paikkoina ja jopa jumalmaisina ilmiöinä, joihin tavallisella kansalla ei ole lupa kajota (arvatkaapa, kuunteleeko Aloy sitä neuvoa?). Ihmiset ovat jakautuneet heimoihin, joilla on kaikilla omat tapansa, asutuksensa, uskomuksensa sekä pukeutumistyylinsä - yksityiskohtia on hervoton määrä. Jotain on kuitenkin vinksallaan; robottielukat ovat alkaneet korruptoitua ja käyttäytyä yhä aggressiivisemmin, eikä ihmiskunnan heimojaossakaan tunnu olevan kaikki hyvin - aina on joku juonimassa toisten päänmenoksi. Mitä maailmalle on siis tapahtunut, mitä sille on tapahtumassa ja mikä on se suuri kuvio kaiken takana?



Varsinkin alkupuolella hyvin rytmitetty juoni on mystinen monella tavalla ja hetii on selvää, että sisukkaassa, kekseliäässä ja useimmiten positiivisessakin Aloyssa on sankariainesta. Kun onnistuneiden tehtävien jälkeen kaupungin portinvartijat vetävät haarniskat kalahtaen asentoa Aloyn juostessa ohi, olo on vähän samanlainen, kuin rivisotilaiden supistessa Master Chiefin selän takana Halo 2:ssa. Sankaruuden tunteita Horizon Zero Dawn tarjoaakin pelaajalle tämän tästä, oli kyse sitten rosvojoukon kukistamisesta, robottidinosauruslauman kesyttämisestä tai juonitehtävien suorittamisesta. Se fiilis yhdessä tarinan kaikkien kysymysmerkkien kanssa saa jatkamaan taivallusta läpi vuoristojen, jokien, laaksojen, metsien, lumen ja tuiskun. Ja se on hyvän pelin merkki.


Taisteluiden ja pääjuonen seuraamisen ohella isompi osa pelistä kuluu tarveaineiden (ja muiden vapaaehtoisten artefaktien) keräämisessä. Niitä saa poimittua luonnosta, kaadetuilta vihollisilta, sekä toki ostettua kauppiailta, joille voi myydä myös ylimääräistä roinaansa. Focus-laite auttaa sekä etsimisessä, että vihollisten heikkojen kohtien havainnoinnissa. Tarveaineista sitten kasataan aseita, ammuksia ja varusteita, sekä niihin erilaisia ominaisuuksia. Roolipeliperinteiden mukaan eri vihollisiin tepsivät parhaiten tietyt aseet ja joskus sitä tulikin läpsäytettyä itseään otsaan, kun ensin hankalalta tuntuva yhteenotto muuttuikin sydäntä tykyttäväksi sooloiluksi, kunhan tajusi paremman lähestymistavan. Lähestymistapa taas riippui tietenkin siitä, mitä vihollisia oli vastassa, mitä varusteita aselaukussa ja jopa siitä, mitkä vaatteet oli päällä.

Ratkottavia pulmia pelissä on niin harvassa, että sellaisina kannattaakin ottaa lähes kaikki taistelut. Kärsivällisyys, hiipiminen, vihollisten toimien tutkiminen, oikeiden aseiden hankkiminen ja strategiointi on kaiken a ja o. Aloy voi myös hakkeroida robottiotuksia omalle puolelleen ja se se vasta onkin näyttävää, kun ratsastaa paikalle isolla robohärällä, räväyttää ansan pillastuneiden robosaurusten poluille, ampuu parilla tarkkaan tähdätyllä nuolella niiden selästä ylimääräiset varusteet pois ja mätkäyttää keihäällä virtapiirivihulaisen romuraudaksi. Tasojen grindausta pelissä on moniin muihin verrattuna kiitettävän niukasti, vaikka välillä jätinkin joitain tehtäviä kesken ja lähdin hetkeksi helpompien vihollisten kimppuun keräämään kunnollisemman arsenaalin varusteita. Vihollisten pirullisuus myös nousee ihan sopivassa suhteessa Aloyn kehittymiseen, ainakin vaikeustason alemmilla portailla pelattaessa. Vaikeutta voi myös säätää lennosta, vaikka suosittelenkin helpoimman tason välttämistä.




Guerrilla Gamesin luoma maailma on uskomattoman kaunis. Pari viikkoa ennen pelin julkaisua poikkesin PlayStationin demotilaisuudessa, jossa peliä sai pelata PS4 Prolla, isolla 4K-HDR-televisiolla. Ilman niitäkin Horizon Zero Dawn on yksi PlayStation 4:n parhaimman näköisiä pelejä, eikä sen teknologia tunnu tökkivän pahasti missään vaiheessa, mitä nyt välillä saattaa vähän jalka lipsahtaa maaston polygonien väliin. Hideo Kojimahan valitsi kyseisen pelimoottorin myös omaan peliinsä. Ehkä tämän artikkelin ruutukuvat antavat vähän osviittaa siitä, kuinka upeita maisemia - auringonlaskuja aavikolla, lumimyrskyjä vuorenhuipuilla ja robottilaumoja niityillä - peli tarjoaa. Valokuvausmoodin jatkuva käyttö vei myös osan peliajastani.

Äänipuolella ei mennä ainakaan paljon huonommin, sillä viuluvetoinen musiikki vakuuttaa heti alkutekstien aikana ja villin luonnon äänet yhdistettynä robottien tömistelyyn sekä konepiipityksiin luovat oman, erityisen tunnelmansa. Erinomaisen Aloyn (Youtubestakin tuttu Ashly Burch) ohella myös muut isompien osien näyttelijät vetävät ihan kohtuullisia rooleja, vaikka pienempien sivuosien esittäjissä onkin selvästi säästelty. Eipä sillä, että pelissä ihan hirveästi keskustelua olisikaan, sillä “keskustelupyöräkin” määrittää vain sen, kuinka paljon lisää haluaa jostain asiasta kuulla, eivätkä jutellessa tehdyt valinnat muuta tarinan kulkua.


Lähes kehua kehun perään, mutta siltikään arvostelun lopusta ei löydy viittä tähteä, vaikka sitä harkitsinkin. En ole maailman paras toimintapelien pelaaja, joten robottieläinten röyhkeä yhden iskun jyräys tuntui välillä epäreilulta, vaikka syytinkin tilanteista usein itseäni. Läpi ison maailman kymmeniä tunteja vaeltaessani robottimättöihin alkoi kuitenkin hieman turtua ja mieluummin koetin hiipiä niistä ohi, vaikka välillä oli pakko mätkiäkin. Taistelut ja niiden järkevä etukäteen pohtiminen on toki HZD:n ytimessä, mutta välillä tuntui, että Guerrillalla on asiaa vähän ylimietittykin - ja jopa ylihankaloitettu. Hiiviskellessä vihollisten tekoäly taas ei ole kaikkein järkevimmästä päästä, jotkut sivutehtävistä turhaa täytettä ja juoneen liittyvät pikkupulmat kökköä toikkarointia.

Pelatessani Horizon Zero Dawnia mielessäni vilahtelivat Tomb Raiderit, The Witcher, Monster Hunterit, Far Cryt ja Assassin’s Creedit. Se ei ole minkään pelin suora kopio, vaan itsenäinen viime vuosien isojen toimintapelien yhteensulauma, jossa on vangitseva ripaus omia ratkaisuja, yllätyksiä ja tunnelmaa. Ihan kaikessa se ei kaikkia esikuviaan voita, mutta on silti ehdottomasti listalla “PS4-yksinoikeus, jota pitää pelata”. Moni muu firma olisi nyhtänyt samasta materiaalista kaksi tai kolmekin peliä.