En kovin usein pelaa pääosin ammuntaan perustuvia pelejä, mutta kun niin teen, kiikarikivääri on yksi suosikkiaseistani. Pidän siitä, että saan rauhassa miettiä etäältä, miten edetä asiassa. Ja jos taas pitää valita ammuntapelin aihe, toinen maailmansota natseineen on ehkä se kiinnostavin. Näin ollen voisi kuvitella, että Sniper Elite lukeutuisi suosikkipeleihini, mutta syystä tai toisesta olen onnistunut väistämään koko sarjan tähän mennessä – siitä huolimatta, että osuvasti nimetty Sniper Elite V2 tuli jo aikanaan jonkin satunnaisen bundlen mukana. Olen kuitenkin antanut kertoa itselleni, että nelonen on sarjan kenties paras peli ainakin satunnaisen pelaajan näkökulmasta, joten saatoin sittenkin löytää tarkk'ampujaeliitin juuri oikeaan aikaan.




Nelososassa päähenkilö Karl Fairburn komennetaan Italiaan avustamaan vastarintaa taistelussa fasisteja vastaan. Niitä löytyy kahdensorttisia, sekä omaa että Saksan-tuontimallia. Jälkimmäisistä etenkin upseerit hääräilevät monenlaisten operaatioiden johdossa, ja usein tarkoituksena onkin lähettää heidät takaisin kotimaahansa arkun sisällä.

Käytännössä homma etenee niin, että Karl paiskataan kartalle pelaajan valitsema aseistus selässään ja eteen lyödään nippu tehtäviä. Ne saa useimmiten suorittaa haluamallaan tavalla ja haluamassaan järjestyksessä, ja vaikka pelin nimi on Sniper Elite, ei lähitaisteluakaan ole kielletty. Toki kenttäsuunnittelu hieman rohkaisee kaukaa sihtailuun, ja peli jakelee pisteitä mm. vihollisten merkkaamisesta etukäteen kiikareiden kautta. Tämä on toki kaikin puolin järkevää muutenkin, sillä vihollisten ylivoiman ansiosta yksinäinen rambo joutuu varsin pian vaikeuksiin alemmillakin vaikeusasteilla.




Eräs Sniper Elite -sarjan gimmickejä on ollut "killcam", joka esittää erityisen hyvät laukaukset hidastuksina. Ominaisuuden voi kytkeä pois päältä, mutta jos näin ei tee, ei peliä kannata pelata ainakaan ruokaillessaan. Hetkeä ennen osumaa näkymä nimittäin siirtyy eräänlaiseen röntgenkuvaan, joka näyttää, mitkä luut ja sisäelimet luoti murskaa. Erilliset bonukset saa pään lisäksi mm. keuhkoista, munuaisista ja… kiveksistä. Hidastukset ovat samalla kertaa niin teknisesti taitavia, palkitsevia ja toisaalta mauttomia, että pelaaja alkaa itsekin miettiä, mistä tässä nyt oikeastaan innostuukaan.

Ehkä samaan kategoriaan menee myös pelin hieman vino huumori. Tarkastelemalla vihollisia etäältä näkee heistä taustatietoja, joilla osaltaan pyritään tekemään vastustajien tappamisesta helpompaa. Sympaattinen maajussikin oli halunnut vapaaehtoiseksi teloituskomppaniaan.




Sniper Elite 4:n vaikeusaste on säädettävissä laajasti pelaajan kokemuksen mukaan. Helpoimmilla tasoilla tähtäys on merkittävästi yksinkertaisempaa, kun mm. ballistista lentorataa ei tarvitse täysin huomioida. Tästä huolimatta perustasollakin voi käyttää aitoa tarkka-ampujan taktiikkaa, eli mm. tyhjentää keuhkonsa ennen laukaisemista.

Muutenkin pelistä välittyy jännittävä sodankäynnin tuntuma. Pelaaja voi ryömiä pensaassa, käyttää maastoa hyväkseen monin tavoin, peittää toimintansa ääniä ja harhauttaa vihollisia mm. räjäyttelemällä autojen polttoainesäiliöitä. Toki voidaan keskustella siitä, miten realistista tämä kaikki on: viholliset kun unohtavat sankarin aina hetken kuluttua, vaikka hän olisi jo ampunut kymmeniä kanssataistelijoita, ja räjähdykset taas ovat Michael Bay -koulukunnan jättimäisiä ketjureaktiota. Oman polun valintaa vaikeuttaa sekin, että suurin osa rakennuksista ja jopa sisätiloista on pelkkiä kulisseja, eikä esim. ovia voi useimmiten avata. On kuitenkin tärkeä muistaa, että kyseessä on ennen kaikkea viihdepeli eikä sotasimulaattori – ja hyvä niin.




Otin SE4:n arvosteluun paljolti siksi, ettei se kiinnostanut ketään muuta juuri sillä hetkellä. Lähestyin peliä hieman epäluuloisesti, koska aiemmista osista oli jotenkin välittynyt vaikutelma periaatteessa kiinnostavasta, mutta käytännössä vähän kankeasta pelistä. Tämä osa kuitenkin tekee paljon asioita oikein ja veti aloittelevankin pelaajan heti mukaansa. Osumista saa tyydytystä (muutenkin kuin killcamin ansiosta) sekä erilaisia palkintoja ja vihollisten toiminta on ainakin pääosin mielekästä. Melko isot kentät ovat avoimia ja mahdollistavat monenlaiset ratkaisut tehtäviin, vaikka tiettyjä niistä tarjoillaankin pelaajalle enemmän kuin toisia.

En isommin välittäisi joutua sotimaan tosielämässä, mutta muutaman illan ryynääminen Sniper Elitessä toi jopa mieleen jotakin intissä aikanaan opittua. Vaikka realismi on kokonaisuutena kevyttä, sitä on siroteltu oikeisiin paikkoihin, että itsensä saa välillä tuntea karskiksi sotakoneeksi. Arvostan myös suuresti kiikaroinnin peliin tuomaa taktista maustetta – kyse ei ole pelkästä refleksitestistä.


Yksinpelin lisäksi SE4 sisältää sekä yhteistoiminnallista että kilpailullista moninpeliä. Ammuskelu, varsinkin verkossa, on niin kaukana omasta ydinosaamisestani, etten pysty niistä antamaan realistista arviota, mutta potentiaalia hauskalle temmellykselle pelimekaniikka ja kentät ainakin tarjoavat.

Testilaitteisto: Core i7-5820K, 32 Gt RAM, Geforce 980 GTX 4 Gt, Logitech G500s, Razer Blackwidow, Windows 7 Ultimate