Vuonna 1997 PlayStationille julkaistu Final Fantasy VII oli minulle, kuten varmasti monille muillekin, ensikosketus mainioon japanilaiseen roolipelisarjaan. Ja millainen kosketus se olikaan! En muista sittemmin ilmestyneen montaakaan peliä, jota olisin mättänyt vastaavalla intensiteetillä. Sarjan jatko-osat eivät sen sijaan onnistuneet koukuttamaan oikein lainkaan. Crisis Core: Final Fantasy VII putkahtikin eteeni melkein kuin varkain. Hetken verran ehdinkin olla varsin innoissani - pääsisinkö jälleen ohjastamaan sympaattisen kulmikkaita ja söpöjä hahmoja ilmalaivalla ympäri maailmaa, kohti uusia eeppisiä seikkailuja?



Vastaus kysymykseeni on valitettavasti ”enimmäkseen ei”. En jotenkin voi sulattaa sitä, että Square Enix päätti siirtyä Nintendomaisesta sarjakuvamaisuudesta fotorealismiin. Enhän tietenkään voi kieltää, etteikö uusien FF-pelien visuaalinen anti olisi kerrassaan huikeaa, mutta tunnelma on aiempaa koleampi. Melkein aidon näköisiin hahmoihin on mielestäni paljon vaikeampaa samaistua. Jotenkin sen alkuperäisestä FF7:sta tutun kulmikkaan ukkelin teiniuhoa oli paljon helpompi vastaanottaa, kuin tuon Crisis Coren ehdan ihmisen näköisen ärsyttävän tikkutukan kukkoilua.

Crisis Core on ytimeltään action-peli, jonka tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen sitä alkuperäistä klassikkoa. Vaikka pelin pääpaino onkin taisteluissa, ei roolipelin peruselementtejä ole lakaistu kokonaan maton alle. Taikavoimat, taitojen kehittyminen sekä muu perinteinen rope-sälä yrittävät kovasti pitää vannoutuneiden FF-fanien innostusta yllä. Taisteluiden reaaliaikaisuus saattaa kuitenkin arveluttaa monia vuoropohjaiseen systeemiin tottuneita. Sopivan liikkeen pohtimiselle ei jää aikaa, niin kuin silloin ennen.



Pelin päähenkilönä nähdään Shinran SOLDIER-joukkojen riveissä taivaltaan aloitteleva Zack. Mukana nähdään myös liuta muita vanhoja tuttuja, kuten Sephiroth, seiskaosan päätähti Cloud sekä ihanainen Aerith-tyllerö. Crisis Coressa on paljon muutakin tuttua, mikä saa veteraanin nostamaan pelin yleispistemäärää nostalgiakyynelten muodostaessa hyvää vauhtia vesivahinkoa lattialle. Aina kun kesken taistelua pohdin, onko tämä nyt sitten oikeasti kivaa vai silkkaa legendaarisen pelin maineella ratsastamista, tuttu voitonfanfaari sai minut taas palaamaan muistoissani vuoteen 1997 – ja unohtamaan siinä sivussa kaikki pahat ajatukseni.

Pelimoottorista irtoaa ihan kohtuullista visuaalista jälkeä. Hahmot ovat miellyttävän ilmeikkäitä, mutta kentät sen sijaan usein monotonisia, mikä aiheuttaa välillä hämmennystä. Äänipuoli toimii totuttuun FF-tyyliin. Musiikki luo upeaa tunnelmaa, ja ääninäyttely on toteutettu vähintään kohtuullisesti, joskin itse koen englanniksi käännetyn puhutun dialogin syystä tai toisesta jotenkin ärsyttäväksi. Pelin välivideot ovat enimmäkseen upeaa katsottavaa, mutta tilanpuutteen vuoksi osa niistä on ihmeen laaduttomaksi pakattuja. Juonen puolella ei tällä kertaa tavoitella kuita taivaalta eeppisyyden nimissä, vaan pysytellään saappaat lähempänä maanpintaa, lähinnä THE tarinan ja ennestään tuttujen hahmojen taustoja raotellen.



Pelin inhottavin piirre liittyy PSP:n hitaaseen UMD-levyformaattiin, jonka ansiosta peli latailee välillä miltei pysäkkivälin verran - ei kaikkein parasta matkapelattavaa lyhyemmille matkoille, siis. Vielä kun lataamisen edistymisestä ei viestitetä pelaajalle mitenkään, tulee mustaa ruutua tuijottaessaan pohtineeksi kaikenlaista ikävää akun loppumisesta konsolin jumittumiseen.

Crisis Core: Final Fantasy VII soveltuu ehdottomasti parhaiten niille, joilla on aiempaa kokemusta siitä legendaarisesta seiskasta. Muillekin se edustaa PSP:n vähäisten toimintaroolipelien kärkipäätä, vaikka ei mikään historian merkittävin teos missään nimessä olekaan. Final Fantasy VII:n äärettömän vahvaksi muodostunut mytologia on kuitenkin jotain sellaista, mihin peruspeleissä harvemmin törmää. Vaikka Crisis Coren yllä leijaileekin hienoinen valuutan pumppauksen ödööri, en kuitenkaan voi haukkua peliä puhtaaksi rahastukseksi. Se on ihan oikea ja rehellisesti omanlaisensa peli, jonka pariin palaa mielellään.