Yli 15-vuotinen pelisarja kuulakalloisesta palkkatappajasta on taas täällä. Pelisarjan uusin osa, simppelisti nimetty Hitman julkaistiin viime vuoden aikana episodi kerrallaan, mutta tammikuun lopusta koko kauden on saanut myös yhtenäisenä pakettina. Paketista löytyy myös uusi vaikeustaso sekä uusi sivutehtävä tutuissa maisemissa.




Vaikka Hitman on pelimaailman tunnetuimpia sarjoja, annettakoon ensikertalaisille lyhyt tiivistys pelisarjan pointista: pelin nimeä kantava Hitman, palkkatappaja nro. 47, liikkuu maapallon kolkasta toiseen korkeimman tarjoajan mukaan, tappaen ilkeitä poliitikkoja, tuhmia sotaherroja ja kieroja tutkijoita. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta pelisarja ei ole ikinä keskittynyt palkkatappajan mielenmaisemiin tai moraalisiin kysymyksiin, vaan kyse on kolmannen persoonan puzzle-seikkailusta: pelaajalle annetaan kohteen henkilöllisyys, ja loppu on pelaajasta kiinni. Missä kohde on, miten hänen luokseen päästään ja miten tappotyö tehdään, on jokaisen itsensä päätettävissä.

Suurimpana uudistuksena peli, eli “kausi” on tällä kertaa julkaistu episodi kerrallaan vuoden aikana. Hitman ei ole ensimmäinen peli, joka yrittää adaptoida televisiosarjojen episodimaista formaattia pelimaailmaan. On kyseessä sitten Remedyn Alan Wake tai Telltalen seikkailupelit, episodirakennetta on yleensä hyödynnetty jaksottamaan tarina pienempiin kokonaisuuksiin televisiosarjojen tavoin. Pelaajille tästä on ollut sekä hyötyä että hupia: yksittäiset pelikokemukset pysyvät tiiviimpänä eikä tarina löysäile turhia, mutta seuraavan seikkailun kuukausittainen odottelu ehtii häivyttämään muistista monia yksityiskohtia. Hitmanin kaltaisessa pelissä episodirakenne tuntuu toimivan rutkasti paremmin, sillä kuulakallon toimeksiannoissa tarinalla ei ole juurikaan väliä. Tappokone saa tehtävänannon seuraavasta kohteestaan, ja sitten mennään, aiemman kuukauden menosta vähät välittämättä.


Ensimmäiseen kauteen kuuluu kuusi tapahtumapaikkaa. Luku saattaa kuulostaa ensituntumalta pieneltä, mutta Hitman täyttää tapahtumapaikat järkyttävällä sisältömäärällä, kääntäen tilanteen päälaelleen. Otetaan esimerkiksi toisen episodin lokaatio, Sapienzan rannikkokaupunki Italiassa. Sapienzan päätehtävässä, kahden tutkijan murhassa, saa jo itsessään kulumaan useamman tunnin. Kaupunkia löytyy pelistä korttelikaupalla, joten alueen tutkimisessa menee jo oma aikansa, jonka lisäksi kohteet voi teilata monella eri tavalla. Peli myös rohkaisee useampiin läpäisykertoihin vaihtoehtoisten reittien muodossa, sillä tapahtumat muuttuvat radikaalisti lähestymistavasta riippuen: parhaimmillaan kentästä saattaa jäädä näkemättä kokonaisia osuuksia, jos omat suunnitelmat eivät vaadi toiselle puolelle aluetta liikkumista.



Päätehtävän lisäksi jokaisesta kohteesta löytyy mittava määrä sivutauhkaa, kuten Escalation-tehtäviä, joissa 47:n täytyy murhata eri ihmisiä vaihtelevin keinoin; italialaisen turvamiehen päivät pitää päättää papin puvussa, kun taas esimerkiksi gangsteri täytyy hoidella tarkkuuskiväärillä. Kun homma on hoidettu, mukaan lyödään ylimääräisiä haasteita vaikeuttamaan seuraavaa läpäisyä. Uutuutena esitellyt Elusive targetsit taas ovat vaativampia kertakäyttöisiä erikoiskohteita: pelaajalla on yksi yritys erityisen kohteen tappamisessa ilman sen suurempaa ohjeistusta. Lisäksi matkakohteissa voi olla myös suurempia yksittäistehtäviä, kuten Sapienzan tapauksessa elokuvaikonin sekä pormestariehdokkaan eliminoimista, jotka muuttavat koko pelialuetta suuntaan tai toiseen. Tämän lisäksi Hitmanista löytyy Contracts-muoto, missä pelaajat voivat luoda erilaisia haasteita muiden pelaajien suoritettavaksi, sekä Playstation 4-pelaajille varattu Sarajevo Six -tehtävärykelmä, jossa jahdataan Sarajevon sotarikollisia.


Pelkästään päätehtävien haasteissa on niin paljon kokeiltavaa mielikuvituksellisista tappotavoista erilaisiin vaatevalintoihin, ettei matkakohteesta saa mitenkään kaikkea irti yhdessä illassa.. Edellämainittuja haasteita suorittamalla päätehtävistä avautuu myös uusia vaihtoehtoja, kuten erilaisia aloituspaikkoja ja varusteita, jotka lisäävät uudelleenpeluuarvoa entisestään. Kaiken tämän lisäksi Hitman sai tammikuun lopussa myös vaativamman Professional -vaikeusasteen, joka vaikeuttaa menoa useammallakin tavalla. Kaikki sisältö ei kuitenkaan ole puhdasta kultaa: osa vaihtoehtoisista sivutehtävistä - kuten muiden pelaajien luomat contractsit sekä escalationit - tuntuvat monesti kuolleen konin kurmottamiselta, mutta haastetta kaipaaville ne tarjoavat sopivia välipaloja. Henkilökohtaisesti pitäydyin tiukalla pihvidieetillä, ja jätin vihannekset muille. Onneksi sentään suuremmat sivutehtävät, kuten vastikään julkaistu Landslide onnistuivat tarjoamaan ravintorikkaampia seikkailuja päätehtävien ohelle. Ja ne kaikista tärkeimmät jutut, eli itse päätehtävät, ovat onnistuneita ja monipuolisia kokonaisuuksia ilman selviä huteja.

Erilaisia tehtäviä, pelimuotoja ja haasteita siis löytyy vaikka millä mitalla, mutta kuinka mielekästä itse pelaaminen on? Lyhyesti ilmaistuna Hitmanin ensimmäinen kausi tuntuu parhaalta palkkamurhaamiselta aikoihin. Itselleni pelisarjan hohto hiipui jo vuosikausia sitten, enkä suoraan sanottuna odottanut viihtyväni uusimman pelin ääressä tuntia tai paria pidempään. Tälläkin kertaa eteneminen pohjautuu Hitmanin perinteisiin, eli oikeiden valeasujen käyttämiseen sekä mielikuvituksellisten murhatapojen löytämiseen, mutta jotakin on osattu tehdä oikein: Hitmanina hiipparointi on entistä hauskempaa ja hoksottimia vaativampaa. Kuka tahansa uuno onnistuu kävelemään kohteen luokse ja ampumaan tämän huoneen nurkasta hiljennetyllä pistoolilla, mutta kuinka saan murhattua poliitikon täytetyllä hirvellä?




Hullunkurisista tappotavoista huolimatta Hitman on löytänyt mekaniikkoihinsa sopivan näennäisrealismin tason. Pelaaja ei voi esimerkiksi kantaa mitään pistoolia suurempaa ilman, että ase näkyisi muille hahmoille, jolloin rynnäkkökivääriin tarttuminen vaatii asianmukaista valepukua. Valepuvuissa itsessään taas voi kulkea varsin vapaasti: ikonilla merkityt esimiehet huomaavat jonkin olevan vinksallaan jos 47 uskaltautuu liian lähelle, mutta mosureita tai rivityöläisiä ei uusi naama juuri hetkauta. Tämä tuo menoon kaivattua selkeyttä, jolloin pelatessa voi keskittyä murhatöiden toteuttamiseen, ei epävarmaan jahkailuun siitä tuleeko vartija tunnistamaan valepuvun ohikävelyn aikana. Hiippailupelien vakiokalu, röntgenkatse, helpottaa ajoittain menoa liiaksikin, mutta yhtälailla unohdin koko mekaniikan olemassaolon pitkiksi ajoiksi kerrallaan. Hitman keskittyy niin harvoin puhtaaseen varjoissa hipsimiseen, ettei vartijoiden ajoittamiselle ole useinkaan tarvetta.

Suuri osa viehätyksestä pohjautuu hiekkalaatikkomaisiin pelialueisiin. Kartat ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hyvinkin mittavia, eikä pelaajaa liikuteta kädestä pidellen putkessa, jos tätä ei erikseen toivo. Ohikävellessä kuultu keskustelu tai huolimattomasti pöydälle jätetty muistio saattaa antaa elintärkeän vihjeen, josta pelaaja voi alkaa parsimaan ikiomaa suunnitelmaansa, mutta vapaus on aina pelaajalla itsellään. Voin hiipparoida puku päällä kuin James Bond tai vaihtaa valeasusta toiseen helpomman sisäänpääsyn takaamiseksi; voin myrkyttää juomat, kuristaa pianolangalla tai aiheuttaa sähköshokin verkkoa sabotoimalla. Valinnanvapaus sekä kymmenet eri murhatavat varmistavat, että etenen työssä omalla tahdillani ja päätöksilläni.


Vapaus ei kuitenkaan tule ongelmitta. Monesti tehtävien alussa on aivan pihalla siitä mitä pitää tehdä, jolloin monimutkaiseen murhasuunnitelmaan törmää sattumalta alueita kierrellessään. Tällöin hartaan ja yksityiskohtaisen suunnittelun sijaan pelaaminen saattaa tuntua pimeässä haparoinnilta: kokeillaan nyt vähän tuota ja tätä, josko jokin näistä jutuista kantaisi hedelmää. Kun kohde lopulta makaa maassa tajuttomana, ei pelaajasta välttämättä tunnukaan nerokkaalta ja diaboliselta palkkatappajalta, vaan Mr. Beanilta, joka on puolivahingossa onnistunut luomaan katastrofin silmiensä eteen. Pimeässä haparoinnin vastapainona Hitman tarjoaa opportunityiksi nimettyjä ehdotuksia: jos pelaaja saa vihiä esimerkiksi kutsuvieraasta joka on matkalla kohteen luokse, voi hän nappia painamalla alkaa “seurata” kyseistä vihjettä. Tällöin peli unohtaa vapauden ja hämäryyden käsitteen, ja alkaa antaa suoria objektiivejä kyseisen murhatavan suorittamiseksi. Hae jakoavain paikasta X, rukkaa autoa paikassa Y, puhko tynnyri Z, kävele paikkaan Ö ja katsele kuinka Ä:lle käy huonosti. On pelaajasta itsestään kiinni onko “yritys ja erehdys” -tyyppinen haparointi vai kädestä pitely lähempänä omaa pelityyliä, mutta molemmissa on omat heikkoutensa.



On kyseessä sitten Coloradon militanttileiri, Bangkokin huippuhotelli tai Pariisin muotinäytös, Hitmanin ensimmäinen kausi onnistuu esittelemään erilaisia tilanteita vaihtelevilla lähestymistavoilla. Muutamat alueet tuntuvat hieman latteilta, mutta laatu ei missään vaiheessa ota syöksylaskua; kyse on enemmänkin henkilökohtaisista preferensseistä tapahtumapaikkojen suhteen. Audiovisuaalisesti kentät ovat häkellyttävän tunnelmallisia. Pelisarjan hillityt, mutta uhkaavat musiikit ylläpitävät Hitmanin tunnelmaa eri maisemissa: on kyse sitten auringossa kylpevästä Italiasta tai tummien pilvien synkistämästä Coloradosta, uhkaava pohjavire pysyy aina pinnan alla. Alueet myös heräävät eloon viimeistään suurien siviilimäärien myötä. Marokkolainen tori myös tuntuu torilta, kun auringossa kimmeltävä kuulakallo vipeltää ihmismassan läpi.


Muutamia bugeja pelistä löytyy, erityisesti visuaaliselta puolelta. Hahmot imeytyvät seinien läpi tai jäävät jumiin outoihin asentoihin, toisinaan tekstuurit saattavat välkkyä. Muutamaa mystisesti epäonnistuvaa opportunityä lukuunottamatta pelaaminen itsessään onnistui hyvin; peli ei jumahdellut eikä yhteys servereihin katkennut.

Kokonaisuutena Hitman: The Complete First Season onnistuu siinä mihin Hitman on aina pyrkinyt: tyylikkäitä tapahtumapaikkoja, mielikuvituksellisia murhatapoja sekä vaihtoehtoisia reittejä tarjoileva ensimmäinen kausi antaa jokaisen pelaajan leikkiä oman elämänsä salamurhaajaa. Pätevät päätehtävät, mittavat sivutehtävät ja uusi vaikeustaso varmistavat, että jokaiselle löytyy jotakin.