Olen tiennyt Yakuza-sarjan olemassaolosta jo pitempään, onpa sitä joku varovaisesti suositellutkin. Vuonna 2005 PS2:lle ilmestyneen ensimmäisen osan jälkeen sarjassa on ilmestynyt jo kuusi peliä, mutta jotenkin olen onnistunut välttämään niistä jokaisen. Onneksi tämä 0, joka ilmestyy lännessä lähes kaksi vuotta Japani-julkaisunsa jälkeen, on samalla esiosa, joten voin paikata virheeni.


Kuten nimestä saattaa ehkä kautta rantain aavistaa, sijoittuu peli Japanin järjestäytyneen rikollisuuden maailmaan. Tiukan hierarkkinen yakuza-järjestö soveltaa omia sääntöjään, jotka ohittavat muun yhteiskunnan käyttäytymisnormit. Tästä huolimatta Yakuza 0 on kaikkea muuta kuin jäykän hierarkkinen peli. Itse asiassa se on yksi reipashenkisimmistä ja hilpeimmistä tuotoksista hetkeen.



Yakuza 0:n tarina jakautuu kahteen kertomukseen, jotka tapahtuvat 80-luvun Japanissa. Molempien päähenkilöt ovat tavalla tai toisella tekemisissä yakuzan kanssa ja molemmat joutuvat myös omalla tavallaan vaikeuksiin. Tätä enempää en viitsi juonta spoilata, sillä sen avautuminen vähän kerrallaan on oleellinen palkinto pelin etenemisestä.


Periaatteessa Yakuza 0 on avoimen maailman toimintapeli, mutta käytännössä avoimuus rajoittuu lähinnä niihin hetkiin, jolloin juoni edellyttää siirtymistä toiseen paikkaan. Jos odottaa täyttä Grand Theft Auto -kokemusta, joutuu pettymään jo muun muassa siksi, että autoja ei voi varastaa (vaikka taksilla voikin matkustaa paikasta toiseen ja moottoripyörää käyttää lyömäaseena). Pelissä on kuitenkin mallinnettuna korttelikaupalla hyvinkin autenttiselta näyttävää Tokiota ja Osakaa, joissa pelaaja voi juonen lisäksi puuhastella kaikenlaista muuta – kuten lukea sarjakuvia, laulaa karaokea, pelata kolikkopelejä ja auttaa koulutyttöä, joka on pakotettu kaupittelemaan pikkuhousujaan. Meno on siis ihan Japani.


Tavallaan kyseessä on myös roolipeli, joskin hyvin kevyenä versiona. Hahmolleen voi opettaa uusia taitoja ja hankkia parempia varusteita, ja se onkin tarpeen, sillä haahuilua kaupungilla rytmittävät satunnaiset turpasaunat, joilta ei käytännössä voi välttyä. Niistä puolestaan saa rahaa, joita voi käyttää varusteiden hankintaan (tai vaikkapa hampurilaisten syöntiin).



Vaikka pelin itä- ja länsijulkaisujen välillä on kulunut todella kauan, tätä aikaa ei onneksi ole käytetty dialogin äänittämiseen uudelleen. Hahmot puhuvat japania englanniksi tekstitettynä. Ratkaisu on erinomainen ja tuo kertomukseen omanlaistaan vierauden tunnetta. Aivan liian moni muuten tunnelmallinen peli onkin pilattu kömpelöllä ja teennäisellä englantidubbauksella.


Muutenkin Yakuza 0 on niin täynnä perijapanilaista hassuutta, ettei sille voi kuin hymyillä. Kaupunkiin on rakennettu mm. baseball-lyöntistadion ja keilarata, joissa voi käydä urheilemassa. Pelihallista löytyy UFO Catcher -palkintopelin lisäksi OutRun ja Space Harrier, joita voi luonnollisesti pelata (joskin OutRunin Ferrari-sprite on lisenssisyistä vaihdettu toiseen). Kaduilla on kymmenittäin ihmisiä, jotka tarjoavat erilaisia sivutehtäviä, ja osa niistä on kerrassaan hulvattomia.

Jopa pelin runsas väkivalta onnistuu ajoittain olemaan viihdyttävää kuin kung fu -leffassa. Tarinasta olisi saanut aikaiseksi myös yksitotisen ahdistavan kertomuksen, mutta omintakeinen jännityksen ja huumorin rytmitys tekee siitä aivan eri tavalla mieleenpainuvan. Säästin itse hermojani ja valitsin Easy-vaikeustason, mutta haastetta kaipaava löytää sitä varmasti eri tyyleihin, comboihin ja ajoitukseen perustuvasta taistelumekaniikasta. Ja kuten todettua, myös ympäristön esineitä voi käyttää aseina.



Yakuza 0:n suurin yksittäinen vika on, että siinä EI OLE AUTOMAATTITALLENNUSTA. Peli kysyy tallennusta "lukujen" välissä, mutta luku voi helposti kestää tuntikausia, etenkin jos ja kun unohtuu sivutehtävien ja kaikenlaisen keräämisen pariin. Jos haluaa tallentaa välillä, pitää etsiä puhelin, joita onkin siroteltu tiheästi kaupunkiympäristöön ja sisätiloihin. Ilmeisesti myös hakulaitteella voi tallentaa, mutta sekin pitää erikseen tehdä. Arvatkaa kahdesti, kerrotaanko tätä tutoriaalissa. Arvatkaa kahdesti, olinko tallentanut sitten luvun vaihtumisen, kun peli jumittui omia aikojaan yli kahden tunnin pelaamisen jälkeen. Vaikka peli kuvaakin 80-lukua, ei pelimekaniikan tarvitsisi sitä tehdä.


Muuta erityisen pahaa sanottavaa minulla ei kuitenkaan ole. Graafinen ilme on toki hieman vanhahtava ja tuo paikoitellen mieleen Shenmuen, mutta tämäkään ei oikeastaan ole moite. Kasari-Japani näyttää siltä, miltä sen voisi kuvitellakin näyttäneen, eivätkä visuaalit muodostu pelistä nauttimisen esteeksi. Tarina on mukaansatempaava ja takuulla erilainen, vaikka pelaaja seuraakin sitä usein statistina ilman sen suurempaa vaikuttamisen mahdollisuutta. Mutta sitten tuleekin taas tauko ja saa mennä kalastamaan joella, ostamaan tuotteita automaateista ja pelaamaan lisää OutRunia, jotta voi vikitellä pelihallin söpöä tyttöä.


Videopelien tarkoitus on kertoa tarinoita, viihdyttää ja tarjota kokemuksia, joita ei muuten voisi saavuttaa. Yakuza 0 rastii kaikki nämä ruudut. En tule koskaan olemaan yakuza 1980-luvun Japanissa, enkä usko, että sellaisena oleminen olisi ollut läheskään näin hauskaa. Mutta tästä innostuneena aion kyllä hankkia muitakin sarjan pelejä. Yakuza 0 on ehdottoman myönteinen yllätys ja mukava osoitus siitä, että Sega osaa vielä halutessaan tehdä muutakin kuin julkaista Sonicia ja Golden Axea yhä uudelleen eri formaateissa.