Kun minä olin vaahtosammuttimen kokoinen, videopelit olivat vihtahoususta ja ulos patisteltiin konsolin äärestä harva se kerta. Kuluneena kesänä koettiinkin joukkopsykoosin hetkiä, kun Pokémon GO ajoi poikkeuksellisesti kaikki kulmakunnan kersat (ja ei-niin-kersat) ulos taskuhirviöitä metsästämään. Kun tästä puolestaan seurasi valtamedian reaktiosta päätellen maailmanloppu, voivat vanhemmat nyt henkäistä taas huojennuksesta: Pokémon-perheen uudet Sun ja Moon palauttavat nuoret takaisin sinne minne nämä kuuluvatkin, eli hämyiseen nurkkaan pikkuruisen konsoliruudun ääreen. Taustavalon puute ja pistokejohdot, tervetuloa takaisin!



Jo parin vuosikymmenen ajan uusia Pokémon-kouluttajia on leivottu samoista ainesosista. Yksi sarjan suurimmista haasteista onkin ollut uudistusten ja tuttujen elementtien välillä tasapainoilu, jossa klassista taistelusysteemiä ollaan viilattu vähä vähältä monipuolisemmaksi. Peruskaavaan sen sijaan on harvoin rankalla kädellä koskettu. Vaikka tämä on vuodesta toiseen taannut takuuvarman pelikokemuksen faneille, on ennalta-arvattavuus toisaalta vieraannuttanut sellaiset pelaajat, joille vaihtelu ei tarkoita vaikkapa pokémon-kauneuskilpailuja. Tähän saumaan Pokémon Sun ja Moon rysäyttävätkin hämmentävän yksinkertaisilla, mutta sitäkin toimivimmilla muutoksilla.

Pokémon Moon alkaa toki tutuilla linjoilla, kun pelaaja muuttaa Melemelen saarelle ja adoptoi (paidattomalta!) professorilta ensimmäisen pokémoninsa. Tästä alkaa tapahtumavyyhti, jonka aikana paitsi haalitaan poképalloihin paikallista eläimistöä ja väistellään Zubateja luolissa, myös selvitellään salaperäisen Lillie-tytön ja tämän Nebby-pokémonin arvoitusta. Pakollisina pikkupahiksina taustalla häärii gangsta-rap-videonsa liiankin tarkasti omaksunut Team Skull. Paperilla luvassa ei siis vaikuttaisi olevan mitään supermullistavaa, mutta sarjaan kyllästyneiden kannattaa tällä kertaa olla kuulolla – Alolan saaristo kun ei ole mikä tahansa Köyliön ABC, vaan täällä mitellään pokémon-mestaruuksistakin toisin.

Yksi oleellisimmista muutoksista liittyy toisin sanoen sarjan salijärjestelmään. Alolassa viis veisataan tatamilla pönöttämisestä, joten tunkkaisten salien sijaan luvassa on läjä Trialeja, koetuksia. Niissä pelaaja ratkoo yksinkertaisia puzzleja ennen kuin tämän sallitaan ottaa matsia paikallisen toteemi-pokémonin kanssa. Nämä turbo-boostatut elukat pistävät pelaajalle kampohin vähintään yhtä paljon kuin aiemmat salikouluttajat, sillä kutsumalla taisteluun ystäviään jakavat ne myös pelaajan strategisen huomion. Omat heikkoudet ja vahvuudet joutuu usein miettimään rivakasti uusiksi, ellei sitten turvaudu Z-Moveen, uuteen erikoishyökkäykseen, jota voi sitäkin käyttää vain kerran taistelun aikana.



Taistelusysteemi itsessään ei ole kokenut dramaattisia muutoksia. Raitilla haastetaan yhä tappeluun kuin Mantun grillillä, ja korkeassa ruohossa harvemmin saa juosta rauhassa. Tällä kertaa esimerkiksi pokémonien yksilöllisten arvojen kehittämiseen kannustetaan myös entistä selkeämmin. Taistelukoneiston ytimessä on silti ahkera pokémon-metsästys, josta on tosin puolivahingossa tullut entistä rasittavampaa: villit pokémonit voivat kutsua apua kesken SOS-taistelun, eikä niitä voi tällöin nakata pallolla. Vaikka mukaan änkevät viholliset mahdollistavat kykypisteiden massagrindausta, ei kärsivällisyys aina riitä jok’ikisen sittisontiaisen kaappaamiseen näiden vyöryttäessä kavereitaan kehiin kuin liukuhihnalta.

Tämä on harmi, sillä juuri Alolan ruohomättäillä hirviörosterin kartuttaminen aidosti kiinnostaa. Uusien pokémonien lisäksi peli nimittäin nostatti jo etukäteen hypeä esittelemällä “alueellisia” versioita vanhoista pokémoneista. Pokémon GO:n tehtyä alkuperäisestä 150 pokémonista jälleen ajankohtaisia toimii yhdistelmä uutta ja vanhaa kuin päivitetty nostalgiakortti: oli kyse sitten rupuisesta Rattatasta tai majesteettiseksi palmuksi kasvaneesta Exeggutorista, paratiisisaarella eristyksissä kehittyneet pokémonit kutkuttavat aivan uudella tavalla. Uusien tulokkaiden joukkoon mahtuu niinikään mielenkiintoisia olentoja, kuten toisia pokémoneja kehnosti matkiva, auringolta pakoileva Mimikyu.

Alola on kiehtovin alue Pokémon-peleissä pitkään aikaan. Tosielämän Havaijista häpeilemättä lainaileva saaristo levittäytyy värikkään eloisana, ja hahmokaarti on täynnä mielenkiintoisia persoonia aina Team Skullin jäsenistä salinjohtajat korvanneisiin Trial-kapteeneihin. Tarinassa vedellään taas superhyper-pokémonien ja monimutkaisten perhesuhteiden aalloissa, mutta pelin suurimmaksi vetonaulaksi nousee sen mukaansatempaava maailma. Teitä ja vesistöjä taitetaan pokémonin selässä ratsastaen, ottelusaleilla mätkitään neljän hengen matseissa, ja voipa seikkailun tiimellyksessä jopa pysähtyä ottamaan Instagramin hengessä tykkäyksiä kerääviä pokémon-valokuvia. Munien hautominen, Festival Plazan avulla sosialisointi, vaihtopenkille jääneitä pokémoneja hyödyntävä Poké Pelago… tekemistä Alolassa kyllä riittää!



Vaihtelun tuulista huolimatta Pokémon Sun ja Moon ovat niittäneet muutakin kuin kiitosta. Niitä on kritisoitu muun muassa ylilineaarisuudesta, sekä jopa liiallisesta helpottamisesta, sillä peli ehdottaa ensikohtaamisen jälkeen taistelussa pelaajalle tehokkaimpia hyökkäyksiä. Vaikka Pokémon-veteraaneista tämä optio voi ymmärrettävästi tuntua turhalta, on sarjan elementtiviidakko toisaalta kasvanut niin monisyiseksi että sen navigointiavulle löytyy tarvetta. Hahmottamalla konkreettisesti eri kykyjen syy-seuraussuhteita havahtuu aloitteleva pelaaja rivakammin ymmärtämään pelin kivi-paperi-sakset-tyylistä logiikkaa, jolloin oikeiden elementtien yhdistely luonnistuu jo ensimmäisellä kierroksella.

Sun ja Moon onkin selvästi luotu paitsi sarjan historia, myös sen tulevaisuus mielessä pitäen. Uusia pelaajia kosiskellaan selkeästi, mutta toteutus osuu pääasiassa sille kultaiselle keskitielle, jossa uudistukset miellyttänevät niin faneja, tulokkaita kuin jo sarjaan hieman leipääntyneitä pelaajia. Kutkuttavaa onkin pohtia, millaisia muutoksia jatkossa pelien tiimoilta tullaan näkemään. Oman sisäisen pokémon-kouluttajani Pokémon Moon joka tapauksessa onnistui herättämään vähintään yhtä vahvasti kuin kesäinen Pokémon GO -psykoosi. Siinä missä heinäkuun helteet ovat kuitenkin vain hellä muisto älypuhelimen ruudulla, on Alolan saaristossa puolestaan aina kesä.