Joulu on jo ovella, ja ihmismassat täyttävät ostoskeskukset viime hetken lahjatoiveiden perässä. Anna-Kertulle pitäisi löytää super soaker ja Jarmo-Taavetille kolmipyörä, mutta käytävät ovat täynnä ympäriinsä laahustavia kalmoja. Kyllähän joulustressin vaikutukset tiedetään, mutta ihan näin kuolleeseen porukkaan törmää harvoin edes Kampissa.




Kymmenen vuoden ajan zombiemättöä tarjonnut Dead Rising -pelisarja vie neljännessä osassa meininkiä alkulähteille. Ensimmäisestä osasta tuttu reportteri Frank West joutuu jälleen kerran Willametten kaduille, kun yhteys kaupunkiin katoaa. Vancouverilaisten capcomilaisten väsäämä nelososa muuttaa hieman pelin peruspalikoita, mutta mielikuvitukselliset aseet, avoimet ympäristöt sekä sanalla sanoen massiiviset vihollislaumat ovat yhä mukana.

Frank West on ottanut välimatkaa eläviin kuolleisiin, kunnes journo-opiston oppilas saa huijattua Westin skuupin perään. Pian rääväsuinen reportteri löytää itsensä uudelleenrakennetusta, joulukoristeiden täyttämästä Willametesta, jossa kaikki ei ole kunnossa: kinkun sijaan kaduntallaajat kärkkyvät ihmislihaa, kun mustan perjantain ostosryminässä infektoitunut väestö laahustaa kauppakeskuksien käytäviä ilman mieltä. Symbolismia! Mutta miten zombievirusta vastaan rokotettu väestö on edes infektoitunut uudelleen, mihin Westin journalistioppilas on kadonnut ja mitä ihmettä salaperäinen Obscuris-järjestö kaupungissa oikein puuhailee? On aika vaihtaa kameran paristot ja lähteä purkamaan vyyhtiä.


Juoni palvelee meininkiä sopivasti; pelaajalla on aina jonkinlainen käsitys oikeasta suunnasta, mutta tapahtumia ei tuputeta kurkusta alas sellaista vauhtia, että ne peittäisivät pelattavuuden alleen. Heppoisen tarinan myötä pelistä löytyy myös miellyttävän vaihteleva rytmi. Avoimissa kentissä voi haahuilla omatoimisesti juuri niin kauan kuin huvittaa, eikä seuraavaan tarinapisteeseen tarvitse ikinä kiirehtiä. Pelisarjasta tutut aikarajoitteet onkin poistettu kokonaan, joten pelaaja voi vapaasti päättää omista aikeistaan: jos satunnaiset pikkutehtävät selviytyjien pelastamisesta satelliittilautasten tuhoamiseen innostavat, voi karttaa samota sinisten pisteiden perässä. Kompletitionistit pääsevät keräilemään sanomalehtiä ja matkapuhelimia ilman ahdinkoa, rellestäjät taas voivat etsiä ohjeita uusiin aseisiin tai keskittyä verellä läträämiseen. Puhtaasti skuuppinsa perässä kulkevat tiedotusopin opiskelijat nappaavat auton alleen ja rymistelevät suoraan seuraavaan välivideoon, jossa pakkaa sekoitetaan salapoliisitoimilla - pitäähän reportterin joskus tutkia eikä vain hutkia.

Vaikka oma pelirytmi onkin täysin vapaa, huomasin usein kiirehtiväni pelialueiden läpi turhankin kovaa tahtia. Willameten ostoskeskusta, kaupungin keskustaa ja lähiympäristöä esittelevät kartat ovat niin suuria, että monesti tuntui mielettömältä edes yrittää pelialueen kunnollista kartoitusta. Jos aseita ja lääkintäpakkauksia on jo niin paljon kuin pelihahmo voi kantaa, onko kymmeniä kauppoja ja kujia tarpeellista nuohota uusien toivossa? Ajoittain lähiympäristöön pongahtavat sivutehtävätkin alkoivat nopeasti toistaa itseään. Mitä pidemmälle peli eteni, sitä juonivetoisemmaksi pelaamiseni muuttui, mutta täysin vääristä syistä.



Dead Risingin avoin maailma ei kuitenkaan paina vaakakupissa eniten, jos pelin henki on tappaminen. Ja kun puhutaan tappamisesta, Dead Rising 4:n konekiväärisyötöllä esiintuodut tuhokoneet ja tappotyökalut eivät petä. Jouluteemasta otetaan kaikki irti, kun Westin kädessä heiluu happoa sylkeviä joulupukkipatsaita, sähköshokkeja tarjoilevia kransseja sekä tonttuja ampuvia kepukoita. Kulkusiinsa kyllästyneille löytyy myös vuodenajasta vapaita klassikoita, kuten hilpareita, valomiekkoja ja kirveitä. Eri osasten yhdisteleminen jatkuu tuttuun tapaan myös ajoneuvojen puolella: miksi ajella tylsällä pick-upilla, jos voi rymistellä tantereita pitkin ruohonleikkurin ja kolmipyörän yhdistelmällä? Aseiden testaaminen zombielaumoihin tarjoaa yhä sitä pitkäikäisintä hupia pelin äärellä, vaikka monesti tuntuukin, että tappelu taantuu pelkän hyökkäysnapin rämpyttämiseksi. Vaihtoehtoisia iskuja ja väistöjä kyllä löytyy, mutta niille harvemmin tulee tarvetta.

Sama ongelma on nähtävillä muuallakin pelissä. Dead Rising yrittää selvästi panostaa letkeään hauskanpitoon ilman turhia stressailuja, mutta haasteettomuus alkaa hiljalleen jäytää. Syrjäkujia ei tarvitse koskaan koluta sivutehtävien toivossa, sillä kokemuspisteitä ropisee pukinkonttiin muutenkin, enkä pelin aikana juurikaan törmännyt tilanteeseen, missä olisin kaivannut kipeästi uusia lääkelaukkuja tai kättä pidempää. Aseistetut ihmisvihollisetkaan eivät onnistu tarjoamaan sen suurempaa vastusta, vaan kaatuvat muutamasta tarkasta laukauksesta. Jopa pomotaisteluiden jäljiltä taskuista löytyi edelleen sideharsoa ja buranaa. Haasteen puuttuminen kasvaa absurdeihin sfääreihin, kun Frank pääsee pukemaan ylleen ylitehokkaan, supersankareiden voimat antavan exo-puvun. Exot yllä Frankin käyttöön avautuu liuta uusia aseita ja taistelutapoja aina miniguneista autoilla mätkimiseen, jolloin se viimeinenkin kuolemanuhka katoaa pelistä.


Kaupunki itsessään on vakuuttavan oloinen jo puhtaasti koon puolesta. Grand Theft Auton Los Santos pyyhkii toki Willamettella lattiaa, mutta korttelikaupalla amerikkalaista unelmaa esittelevä pikkukaupunki on sympaattinen ja realistisen oloinen. Jättimäiset zombielaumat onnistuvat myös pysäyttämään kerta toisensa jälkeen: vaikka vastaavia vihollismääriä olisi tavannut vuosien varrella jo useampaan otteeseen, satojen epäkuolleiden lanaaminen traktorilla saa silti aikaan lapsenomaista riemua!



Teknisesti Dead Rising 4 ajaa asiansa. Välillä vihollisten reitinhaku ontuu, ajoittain ajoneuvot jäävät jumiin ja viholliset pysähtelevät paikoilleen, mutta suurimman osan ajasta ruudunpäivitys rullaa sujuvasti ja kaikki toimii kuten pitääkin. Jouluteemasta on ikävä kyllä otettu kaikki irti: ostoskeskuksen kovaääniset, autoradiot ja pelin menut tuuttaavat joululurituksia täydellä teholla, eikä kristittyä kulutusjuhlaa pääse pakoon kuin telkkarin sammuttamalla. Yhdessä aihepiirissä pitäytymistä arvostaa kokeiluna, mutta samanaikaisesti teeman ylikäyttö rajaa Dead Risingista nauttimista: kiinnostaako peliin palata heinäkuisen helleaallon keskellä?

Co-oppaajien harmiksi täytyy myös ilmoittaa, ettei kunnollista kampanjaa ole yhdessä pelaajien iloksi. Dead Rising 4:stä kyllä löytyy co-op -pelimuoto, mutta kyseessä on erillinen, hyvin lyhytaikaista hupia tarjoava pelitila, missä neljä ihmispelaajaa laitetaan suorittamaan satunnaistehtäviä ostoskeskuksen käytävillä.


Viimeistään tätä arvostelua kirjoittaessa takaraivossani myös jyskytti yksi kysymys: oliko Dead Risingin pelaaminen hauskaa? Kyllä ja ei. Pelisarjan fanit saavat tutun annoksen verta ja suolenpätkiä ilman hektisiä aikarajoitteita, mutta kranaattimoukarilla leikkimistä lukuunottamatta pelikokemus tuntui vaillinaiselta. Tehtäviä suorittaessa minulle ei tullut oloa, että teoillani olisi väliä, enkä kerännyt aseita, ohjeita, vaatekertoja tai matkapuhelimia ilosta, vaan tottumuksesta. Erilaisia ajoneuvoja ja aseyhdistelmiä oli myös tarjolla niin usein, ettei aiempaa ehtinyt edes kunnolla testata kunnes seuraava pähkähullu keksintö odotti jo kokeilijaansa. Lopulta päähäni iskostui, että Dead Rising 4 tuntui kokemuksena samalta kuin esimerkiksi Minecraftin pelaaminen luovassa pelimuodossa: kun kokeiltavaa on jatkuvasti tarjolla eikä kuolemisesta ole juuri vaaraa, kaikkea tekee mieli testata kertaalleen kunnes lelut lentävät takaisin laatikkoon.

Capcom Vancouverin ei kuitenkaan kannata odottaa risuja kuusensa alle, sillä lyhyissä annoksissa Dead Rising 4 onnistuu luomaan pieniä, unohtumattomia hetkiä zombieiden täyttämässä pikkukaupungissa. On kyse räjähtävien nuolien ampumisesta talon katolta, polkuautolla rymistelystä pitkin maantietä tai sähkökitaran opettelusta mätänevää kalloa vasten, puhdas verihurmos Willametten kaduilla purkaa joulustressiä halvemmin kuin terapiakäynnit.