Mario Partyt tuntuvat pelimaailman kummajaisilta. Lautapelimäinen tuntikausiksi venyvä ja usein epäreilulta tuntuva tuuripeli tuntuu olevan kuin digipelien Kimble. Jotkut vihaavat, toiset rakastavat – ja yleensä jälkimmäiset pakottavat ensimmäiset sitä heidän kanssaan pelaamaan. Sen verran paljon faneja Mario Partyllä kuitenkin on, että käsillä oleva peli on jo sarjan neljästoista. Jos tähän asti on Mario Partyiltä säästynyt, niissä Mario-peleistä tutut hahmot liikkuvat pelilaudalla, kisaavat minipeleissä ja yrittävät kerätä enemmän tähtiä kuin kanssapelaajat. Taival ei kuitenkaan ole suoraviivainen, sillä lauta on täynnä enemmän ja vähemmän kivoja yllätyksiä. Samoilla linjoilla kulkee myös Star Rush, mutta mukana on myös useita uudistuksia.



Isoimmat muutokset ovat pelien tempossa ja pituudessa. Siinä missä aiempia Mario Partyjä on pelattu rauhassa vuorotellen, tekevät kaikki nyt oman vuoronsa samanaikaisesti. Aiemmin pelaajat ovat myös kiertäneet lautaa tiettyyn suuntaan, mutta tällä kertaa liikkumisreitti on täysin vapaa. Liikkuessaan ei siis voi aina esimerkiksi tietää, meneekö toinen pelaaja samaan suuntaan ja vie palkinnot nenän edestä. Tämä muutos tekee pelaamisesta huomattavasti nopeampaa kuin aiemmissa melko verkkaisissa peleissä. Tämä ei ole kuitenkaan pelkästään positiivista, sillä samalla se syö näiden pelien parasta puolta: sosiaalisuutta. Kun kaikki keskittyvät omiin vuoroihinsa, vähenevät samalla keskustelu, ihmettely ja vahingonilo. Tätä korostaa lisäksi se, että kaikki tuijottavat omaa laitettaan yhteisen ruudun sijaan.

Muutos pelien pituudessa on positiivisempi. Aiemmin saattoi pelata useamman tunnin yhtä lautaa, ja silti lopputulos tuntui lähes täysin arpapeliltä. Nyt voi valita pienempiä lautoja sekä pelitiloja, joissa yhden pelin pituus säilyy järjellisenä. Lopun arpapelitunne ei juuri muutu, mutta ainakin on käyttänyt alle tunnin neljän tunnin sijaan vain huomatakseen, että pelin lopussa annetut satunnaiset bonustähdet vievät voiton hyppysistä.



Aluksi pelaajan valinnat ovat melko rajalliset, sillä pelitiloja avatakseen on ensin pelattava ja kerättävä kokemusta. Pelin päätilassa Toadit kisaavat keskenään varastettujen tähtien etsimisessä kulkemalla pomotaisteluihin ja yrittämällä pärjätä niissä parhaiten. Toisessa pelitilassa keskitytään kolikoiden keräämiseen sekä niiden tähdiksi muuttamiseen lähes jatkuvien minipelien ja pomotaisteluiden lomassa. Myös vähemmän lautapelimäisiä pelimoodeja löytyy, kuten minipeleihin perustuva juoksukisa. Minipelejä löytyy jälleen kiitettävästi, ja niitä pääsee pelaamaan myös erikseen – kunhan ne ensin avaa törmäämällä niihin muissa pelitiloissa.

Harmillisesti oikeastaan mikään pelimuodoista ei tarjoa pitkäkestoista viihdettä. Kuten aiemmatkin Mario Partyt, pelaaminen ylipäänsä on melko tylsää yksinään. Tekoälyn vaikeustasoksi voi valita vapaasti jonkun superhelposta epäreiluun, mutta vaikka haaste olisi kohdillaan, ei pelistä oikein saa itsekseen mitään irti. Korkeintaan pelimoodien ja hahmojen availu tai moninpeliä varten harjoittelu voi ehkä motivoida pelaamaan muutaman kierroksen.



Parhaiten peli toimiikin hyvällä kaveriporukalla. Moninpeliä voi pelata 2-4 hengellä, ja mitä useamman mukaan saa, sen parempi. Tällöin ehkä eniten potentiaalia on perus-Partyä muistuttavilla lautapelimoodeilla, joiden parissa voi viihtyä illan tai pari. Kaikilla ei tarvitse peliä olla, sillä ilmaisen ladattavan version avulla moninpeli onnistuu, kunhan yhdeltä löytyy maksullinen versio. Hankalampaa lieneekin saada samalle sohvalle neljä kaverusta, joista jokaisella on mukana 3DS.

Uudistuksistaan huolimatta Mario Party alkaa olla jo melko väsynyt konsepti. Näiden pelien vahvuus on ollut niiden eriskummallinen lautapelimuoto, jota pelatessa ei ole ollut ihan varma nauttiiko yhdessä pelaamisesta vai absurdista tuuripelistä, jossa saa nauraa kaverin huonolle säkälle. Star Rush vie pois juuri tätä yrittäessään vauhdittaa pelaamista, ja tuloksena on selkeästi tylsempi ja epäsosiaalisempi kokemus.