Paper Mariot ovat uudistuneet yleensä sarjan jokaisen pelin myötä merkittävästi, joten odotin tämänkin kohdalla, mitä kaikkea uutta Intelligent Systems onkaan keksinyt. Olikin pienoinen pettymys, kun Color Splash kulkee selkeästi edellisen osan, Sticker Starin, jalanjäljissä. Tarrat ovat vaihtuneet kortteihin, ja liimailun sijaan maailmaa korjataan maalaamalla värinsä menettäneitä läikkiä, mutta perusajatus on hyvin samantyyppinen. Harmi tämä on myös siksi, että edellinen osa ei ihan onnistunut kaikissa mekaniikoissaan, ja samat ongelmat on tuotu tähänkin peliin.




Prismasaarella tapahtuu outoja. Lukuisat toadit ovat jähmettyneet paikoilleen, shy guyt kulkevat ympäriinsä pillit mukanaan imien väriä mistä ehtivät, ja värien riittävyydestä huolehtivat isot maalitähdet ovat kadonneet. Kuka muukaan kuin Mario saapuu tutkimaan, mitä oikein on tekeillä. Apuriksi löytyy maalikanisteri Huey, jonka maalivaraston avulla värien vasarointi takaisin maailmaan voi alkaa.

Kadonneita maalitähtiä on yhteensä kuusi, ja jokainen näistä on löydettävä, jotta Prismasaaren maalisuihkuallas ja väritasapaino palautuisivat ennalleen. Ennen ensimmäisenkään ison maalitähden luokse pääsemistä on Marion ensin kuljettava lukuisten tasojen läpi ja kerättävä iso kasa pieniä maalitähtiä. Jotta tekeminen ei loppuisi, napataan vielä prinsessa nimeltämainitsemattoman pahiksemme toimesta, ja niinpä pelastusoperaatiokin lisätään to do -listaan.




Prismasaari näyttää kerrassaan upealta. Näyttää siltä, kuin pelimaailma olisi todella tehty ja taiteltu paperista, kartongista, huovasta ja aaltopahvista, ja esimerkiksi sympaattiset paperiset pilvet roikkuvat taivaalla lankojen varassa. Animointi on laadukasta, ja rullautuvat tai ruttaantuvat elementit ja iloisesti loiskuvat maalilammikot miellyttävät silmää.

Jatkuvasti törmää myös outoihin tilanteisiin, joissa shy guyt tai toadit hölmöilevät, ja vaikka dialogia on pelissä välillä turhankin paljon, se on yllättävän laadukkaasti kirjoitettua. Parhaimmillaan Color Splash on oikeasti hauska peli, jonka vitseille ja hölmöille tapahtumille saa nauraa aidosti. Värittömiä kohtia on myös hauska löytää ja maalailla kuntoon. Jos pelimaailmaan jotain kaipaa, niin vaihtelevuutta. Eri kentistä sitä kyllä löytyy kiitettävästi, mutta esimerkiksi kaikki asukkaat ovat lähes identtisiä toadeja, mikä tuntuu vähän laiskalta valinnalta.




Kuten edellisessäkin osassa, Mario kulkee ja taistelee yksin ja roolipelielementit ovat hyvin pienessä osassa. Vuoropohjaiset taistelut käynnistyvät, kun Mario ja vihollinen kohtaavat, ja suorien hyökkäysten sijaan pelaajan tulee valita hyökkäyksiä vastaavia kortteja jokaiselle vuorolle. Näistä löytyy jälleen erilaisia pomppuja, vasaroita, erikoishyökkäyksiä sekä suojauksia ja parannussieniä.

Perustaistelut kestävät tällä järjestelmällä ihan liian kauan: jokaista hyökkäystä varten tulee valita halutut kortit, mahdollisesti pumpata ne täyteen maalia ja sitten pelata niiden animaatioiden aikana vielä pieniä ajoitusminipelejä. Jos viholliset eivät heti kuole, on niiden aika hyökätä, jolloin pelaajan tulisi yrittää blokata vihollisten iskut. Taistelu on helppoa, mutta pidemmän päälle rasittavaa. Jos kortit olisi jätetty erikoishyökkäyksiksi tai erikoistilanteisiin ja pelaaja voisi tehdä perushyökkäyksiä kuten perinteisissä Mario-roolipeleissä, kokemus olisi ollut paljon miellyttävämpi. Pelin edetessä Marion tekemät iskut pelimaailman puolella muuttuvat voimakkaammiksi ja siten kyllä tyrmäävät heikoimmat viholliset jo ennen varsinaista korttitaistoa, mutta tämä korjaa liian vähän liian myöhään.




Kortit ovat muutenkin rasittava pelimekaniikka. Niitä on hallussa ihan liikaa, sillä niitä mahtuu kerrallaan taskuun sata kappaletta. Tällaisen korttipinon joukosta sen halutun etsiminen on hankalaa ja turhauttavaa. Koska kortteja on paljon erilaisia, käteen kerääntyy sekalainen seurakunta, ja koska kortit ovat kertakäyttöisiä, parempia kortteja haluaa säästää pahempia vihollisia varten. Niinpä usein edessä on tilanne, jossa peruskortit on jo käytetty eikä sopivaa korttia löydy, jolloin perusviholliseen pitää tuhlata jotain harvinaisempaa. Toisaalta koska kortteja mahtuu mukaan vain rajallinen määrä, joutuu usein uusia ja parempia kortteja maailmasta löytäessään valitsemaan peruskortteja poisheitettäviksi, jotta uusille löytyisi tilaa.

Toisinaan Kamek-velho lentää paikalle taisteluiden aikana ja taikoo pelaajan käden joksikin ihan muuksi. Joskus tämä tarkoittaa, että muutamaa korttia lukuun ottamatta käsi katoaa ja on pärjättävä satunnaisella kourallisella, joskus taas kortit kääntyvät nurinpäin, jolloin pelaajan tulee valita käytettävä kortti sokeasti. Tämä ei ole millään tasolla hauskaa, ainoastaan ärsyttävää.


Erityisen paljon Kamekin jäynät harmittavat, jos niiden johdosta käyttää vahingossa tai pakosta jonkin harvinaisemman kortin, kuten tavarakortin. Tavarakortit ovat ainutlaatuisia kortteja, jotka puristetaan korteiksi kolmiulotteisista esineistä, kuten vaahtosammuttimesta tai tuulettimesta. Tavarakorteille on tietyt käyttökohteensa tarinassa tai pomotaisteluissa, joten jos sokkona valittu kortti sattuu kuluttamaan kädestä tällaisen, se on hankittava uudelleen. Jälleen: ärsyttävää, ei hauskaa.



On harmillista, että hyvillä puitteilla olevan pelin yksi keskiössä oleva perusmekaniikka on pielessä. Itsellä tämä aiheutti sen, että taisteluja yritti välttää kaikin keinoin, ja lähes jokainen viholliseen törmääminen oli negatiivinen kokemus. Tylsä taistelu on erityisen ikävää, koska muu pelaaminen on usein aidosti hauskaa. Color Splash tarjoilee useita ilahtumisen ja huvittumisen hetkiä, ja taisteluista valtaosan kiertämällä kasassa ovat välillä jopa erinomaisen pelin ainekset. Siten en voi olla pohtimatta, miten hyvä Color Splash olisikaan voinut paremmalla taistelusysteemillä olla.