Viittoihin verhoutuneet, mattopuukkomaisia miekkoja käyttävät lapsisotilaat liitelevät ilmojen halki murhaten maanisesti hymyileviä, alastomia jättiläisiä. Japani on taas täällä, mutta miten hyvin Wings of Freedom kääntää suositun animesarjan pelimuotoon?




A.O.T. Wings of Freedom on Koei Tecmon alaisen Omega Forcen uusi kolmannen persoonan toimintapeli, joka pohjautuu suosittuun, nuorisolle suunnattuun Attack on Titan -animesarjaan. Attack on Titanin universumissa ihmiset on ajettu saappaan alle - niin metaforisesti kuin kirjaimellisestikin. Kymmenien metrien korkuiset titaanit ovat talloneet, potkineet ja popsineet ihmiskunnan miltei sukupuuttoon, eloonjääneiden paetessa muurien taakse. Satavuotinen rauha pilviin asti ulottuvien muurien takana kuitenkin järkkyy, kun titaanit puskevat kiviseinämän läpi ja aloittavat jälleen syöpöttelynsä. Ihmisbuffetista säästyneet Eren, Mikasa ja Armin liittyvät armeijaan ja päättävät antaa jättiläisille potut pottuina.

Wings of Freedom adaptoi animesarjan ensimmäisen kauden, eli tähän mennessä ilmestyneet 25 jaksoa. Vaikka tarinallisesti vapauksia ei juuri oteta, Wings of Freedomia on paha suositella sarjaan tutustumattomille: Attack on Titanin vahvuudet, eli armoton tarina, kylmiä väreitä aiheuttava soundtrack, sekä eeppiset toimintakohtaukset eivät pääse oikeuksiinsa Wings of Freedomin lyhyissä välinäytöksissä. Koska juonenkäänteet ja tarinaosuudet kuitataan lähinnä kertoja-äänellä tai puhuvilla päillä, on selvää, että Wings of Freedom on tehty juuri juonipoluista kärryillä olevien fanien nautittavaksi. Ongelmaa ei tietenkään synny, jos pelien juoniosiot tulee muutenkin skipattua, mutta premissistä kiinnostuneiden kannattaa ensin pistää DVD:t tai mangat tilaukseen. Suomennettua Titaanien sota-mangaa löytää myös lähimarkettien hyllyiltä.




Jättimäisten titaanien rinnalla ihmiset ovat verrattavissa lähinnä muurahaisiin, joten kolossien kimppuun käydään epätavallisin keinoin. Teollisuusajalle jumahtaneella ihmiskunnalla ei ole syöksyhävittäjiä saati droneja käytettävänä, mutta muskettien ja kanuunojen ohelle on kehitetty steampunk-henkisiä vekottimia tasaamaan pelikenttää. Koska regeneroituvat titaanit pysyvät kuolleina vain niskan poikki sivaltamalla, sotilaat on varustettu miekkojen lisäksi omni-direction geareilla - vaijereita eri suuntiin ampuvilla häkkyröillä - joiden käyttäjä voi flingailla ympäriinsä kuin hämähäkkimies ikään. Animesarjan ikoniset vekottimet kääntyvät pelimuotoon täydellisesti: pitkin kaupungin katuja liitäminen vaijereita ampumalla on paitsi vauhdikasta, myös hävyttömän näyttävää. Hiekkalaatikkomaiset kentät ovat myös täydellisen avaria ympäriinsä lentelyyn.

Liitelyn lisäksi titaanien kaataminen on tehty hauskaksi ja tyylikkääksi. Muutaman metrin korkuiset kääpiötitaanit kaatuvat kertaiskusta, mutta kerrostalojen korkuisten karpaasien kanssa pääsee jo taktikoimaankin. Liikkumiseen käytettäviä vaijereita voi ankkuroida titaanien eri ruumiinosiin, jolloin eri raajoja pystyy leikkelemään irti lopullisen kaatamisen helpottamiseksi: jalkojen sivaltaminen kaataa titaanin turvalleen, käsien leikkaaminen estää takaisin hyökkäämisen. Helpottamisen lisäksi raajojen leikkaamisella voi ansaita ylimääräisiä materiaalia varusteiden parantelemiseen. Vaikka Wings of Freedom ei ole suoranaisesti vaikea edes korkeammilla vaikeustasoilla, taistelumekaniikoissa harjaantumista tapahtuu loppusuoralle asti. Ensimmäisissä yhteenotoissa kankeat hyökkäykset, epäonnistuneet sivallukset ja päin seinää pysähtyneet liitelyt muuttuvat loppupään kentissä sulavaksi tanssiksi ilmavirtojen keskellä. Kun ensimmäistä kertaa onnistuu ketjuttamaan virheettömästi kolmen titaanin kaatamisen koskematta jaloilla kertaakaan maata, yläfemmoja tekee mieli heittää vaikka akvaariokalojen kanssa.


Titaanit itsessään on toteutettu virheettömästi. Sarjasta tutut, maanisesti hymyilevät jättiläiset lompsivat huolettoman oloisesti läpi asutuskeskusten, aiheuttaen tuhoa kaikkialla mihin astuvat. Erilaisesti käyttäytyvien titaanien iskut on noukittu suoraan sarjasta: osa tyytyy hätistelemään herhiläisten lailla heiluvia ihmisiä kimpustaan, jotkut nappaavat välipaloja ilmasta tai hyppäävät suu ammollaan kohti pahaa-aavistamatonta ihmispoloa. Titaanien uhkaavuus tulee selväksi myös tuhoutuvien ympäristöjen myötä: kivitaloa vasten kampitettu, tai sen päälle ihmisen perässä kiipeävä titaani murskaa kaiken maan tasalle.

Sisällöltään Wings of Freedom on varsin konstailematon peli. Pelaaja liitelee eri hahmojen saappaissa tarinatehtävien läpi parannellen varusteitaan ja jutellen NPC-hahmoille mittelöiden väleissä. Varsinaisen kampanjan ohella voi pelata myös pieniä yksittäiskenttiä - joko yksin tai kavereiden kanssa - ylimääräisten kokemuspisteiden ja varusteita parantavien materiaalien toivossa, mutta yksittäiskentät tuntuvat lähinnä keinotekoiselta pidennykseltä pelille, jonka sisältö toistaa jo valmiiksi itseään. On kyseessä nimittäin kampanja tahi yksittäiskenttä, näennäisesti annetuista objektiiveista huolimatta pelaajan tehtävä käytännössä on tyhjentää pelialue titaaneista ja lompsia lopetusruutuun, jossa muita hieman isompi sekä kestävämpi titaani odottelee tappajaansa.


Puhdasta titaaniteurastusta yritetään monipuolistaa kenttien aikana ilmaantuvilla sivutehtävillä, mutta yhdeksän kertaa kymmenestä sivutehtävän sisältö onkin vain “tapa titaaneja juuri tässä kohdassa, äläkä kahden korttelin päässä”. Aikarajoitetut sivutehtävät tuovat kuitenkin mukanaan mukavaa hektisyyttä: sekä sarja että peli tekevät monesti selväksi, etteivät kaikki tule palaamaan elossa kotiin. Sivutehtävästä ilmoittavan vihreän savun luokse haluaa siis kiirehtiä, ennen kuin on myöhäistä.



Wings of Freedomin suurimmiksi ongelmiksi koituvat kaksi käsi kädessä kulkevaa seikkaa. Koska peliajasta 99% kuluu joko seuraavan titaanin luokse liikkuessa tai titaanin yläpuolella liidellessä, pelistä saa iloa irti juuri niin kauan, kuin on sarjaa katsellessa halunnut päästä itse titaaninkaatohommiin. Tehtävissä ei juuri ole vaihtelua, saati erilaista rytmiä, jolloin pelaaja yrittää vain kulkea kartan jokaisen punaisen pisteen läpi mahdollisimman tehokkaasti. Monotonista meininkiä pahentaa pelin toinen ongelma: suurin osa pelisisällöstä on valinnanvaraista, on kyseessä sitten titaanien raajojen silpominen materiaalien toivossa, sivutehtävien suorittaminen materiaalien ja kokemuspisteiden perässä tai yksittäiskenttien läpäisy - jälleen kerran - materiaalien tahi kokemuspisteiden takia. Vapaavalintaisuus ei itsessään olisi ongelmallista, mutta kun pelin vaikeusaste on jo itsessään alhainen eikä harvinaisempien materiaalien metsästykselle ole suoranaista tarvetta, ylimääräisen tauhkan tekeminen tuntuu päämäärättömältä. Tarvitsenko todella 5% suuremman kaasupullon, jos se tarkoittaa puolen tunnin grindaamista?


Ärsytystä aiheuttaa myös pelin tapa päättää tarina. Varsinainen juoni päättyy samaan kohtaan kuin parin vuoden takainen anime, mutta päätarinan jälkeen pelaaja voi vielä suorittaa kymmeniä yksittäistehtäviä, joita läpäisemällä pääsee pelaamaan ylimääräistä epilogia. Tutuissa maisemissa tapahtuvat yksittäistehtävät olivat kuitenkin niin puhdasta materiaali- ja kokemuspistegrindausta, että luovutin niiden läpäisemisen suosiolla.

Pelisisällön lisäksi ongelmia aiheutuu kontrolleista ja pelikamerasta. Vaikka kontrolleihin tottuu pelin edetessä, intuitiivisiksi niitä on mahdotonta kutsua. Oikeaa namiskaa etsiessä tulee myös usein liideltyä suoraan seinää päin, sillä pelin suurin pomovihollinen onkin itse pelikamera. Kameran heittelyn pystyy ymmärtämään ajoittain; eri korkuisten talojen välissä liidellessä tai ahtaissa kujissa taistellessa voi antaa anteeksi, jos kamera hetkittäin osoittaa väärään suuntaan, mutta kun ongelmat jatkuvat avarissa metsissä tai ajoittain jopa avoimilla niityillä, lieventävät asiahaarat alkavat olla vähissä. Kamerakulmat harvoin aiheuttavat game overeita, mutta onnistuneen hyökkäyksen falskaaminen titaanin vatsaan uponneen pelikameran vuoksi jaksaa silti turhauttaa.




Harmillisesti pelin viisutarjonta ei onnistu synnyttämään samanlaista tunnelatausta kuin sarjan kehuja ansainnut, ikoninen soundtrack. Tavallisesti pelimusiikkien latteus ei aiheuttaisi suuria ongelmia, mutta Wings of Freedomin ollessa pitkälti cooliuteensa pohjautuva fiilistelypeli, myös musiikin tärkeys osana kokemusta kasvaa. Visuaalinen puoli on kuitenkin moitteetonta: hahmot sekä titaanit ovat kuin suoraan sarjasta napattuja, ja hienovaraiset efektit sopivat tyyliin.

Wings of Freedomin suosittelu riippuu pitkälti siitä, onko sarjan fani vai ei. Sarjan fanina pääsee kokemaan ahdistusta, itkua ja jännitystä aiheuttaneet tilanteet uudelleen sankareiden saappaissa, kun Attack on Titan -ummikko taas joutuu lähinnä ihmettelemään, mitä tarinassa oikein tapahtuu. Pelin pihvi, peruna, salaatti ja jälkiruoka, eli titaanien kaataminen sekä ympäristöissä liikkuminen on tehty hävyttömän hauskaksi, mutta yksitoikkoinen sisältö käy liiankin tutuksi ennen lopputekstien ilmestymistä. Voikin sanoa, että ärsyttävää pelikameraa lukuunottamatta kaikki, mitä pelistä löytyy on tehty timanttisesti. Kunpa kaikkea olisi tehty enemmänkin.

Pisteet on annettu alkuperäissarjan nähneen näkökulmasta. Sarjaa näkemättömänä pinnoista voi rokottaa vähintään puolikkaan pois.